Jatketaanpa matkaa, tämän apajan löysivät toukat jo ennen meitä

4.9.20

Sieniretkelle lähteneet lapset eivät saaneet kori- tai ämpärikaupalla sieniä, mutta ehkä kotiinviemisinä oli jotakin isompaa: hieno elämys lähiluonnossa.


Teksti: Minna Kolistaja, teksti ja kuvat .

Kumisaappain, sadetakein, pärekorein, muovisangoin ja sieniveitsin varustautunut väki alkaa olla valmiina lähtöön. Suomen luonnonsuojeluliiton Oulun yhdistyksen sieniretkelle  Sanginjoen maastoon on viitisenkymmentä ilmoittautunutta. Metsään mennään useampana ryhmänä; nuorimmille on räätälöity reitti, jonka kaikki varmasti jaksavat kulkea.

Taina Hintsala on mukana tyttäriensä Iinan ja Sonjan kanssa.

– Tavoitteena on, että oppisin tunnistamaan sieniä. Koen olevani etuoikeutettu, kun me Suomessa saamme tällaista puhdasta ruokaa lähimetsistä.  Toivon lisäksi, että tytöt oppisivat luonnossa olemista ja luonnon arvostamista.

Taina Hintsala lähti sieniretkelle tyttäriensä Sonjan (kuvassa) ja Iinan kanssa.

Olen iloisesti yllättynyt, että lapset jaksoivat olla pari tuntia metsässä ja selvästi nauttivat olostaan, vaikka heitä piti vähän houkutella lähtemään. sanoo Taina Hintsala. Kuvassa myös tytär Iina.

 

Polkua ei ole ehditty taivaltaa kuin pätkän matkaa, kun pikkuväki jo bongaa jotakin jännittävää: isolle kivelle nostetun pääkallon sekä kiven juurella olevat sarvet.

Hetken ihmettelyn jälkeen jatketaan matkaa. Ensimmäinen vastaantuleva sieni on kärpässieni. Mutta kuten jo 5-vuotias Anton tietää: sitä ei saa syödä. Kärpässieni jätetään polunvarteen ja suunnataan syvemmälle metsään.

Muun muassa haperoita ja rouskuja näkyy kyllä, mutta keruuastioihin ei juuri kerry saalista. Pitää jatkaa matkaa, sillä toukat ovat löytäneet apajan ennen meitä. Tai sitten sienet ovat jo vähän kuivahtaneita.

Anton, innokas sienimies.

 

Lapset joka tapauksessa kiikuttavat innoissaan löytämiään sieniä tunnistettavaksi ryhmää opastavalle Kirsi Eskeliselle.

– Tämä olisi ollut tosi hieno iso hapero, mutta on tämä aika toukkainen, voi voi.

– Tässä on, mokoma, taas toukka.

Kirsi Eskelinen kertoi eri sienilajien ominaispiirteistä ja auttoi sienien tunnistamisessa.

 

Pian ryhmää opastava Eskelinen huikkaa: mättäällä pienen kuusen juurella kasvaa ihan kelvollinen rousku.

Lapset eivät vaikuta pohjattoman pettyneiltä, vaikka metsästä ei juuri jää kotiin vietävää. Mukavaa tuntuu olevan muutenkin.

– Viisi kautta viisi, pisteyttää sieniretkipäivän Iiris.

Antonin, Eliaksen ja Iiriksen mummi Aino arvelee, että nyt kun sieniä opitaan tunnistamaan, lasten kanssa lähdetään sieneen uudemman kerran – jahka ensi vähän sataa, ja pinnalle putkahtelee uusia sieniä.

– Ehkä me sitten ehditään ennen niitä toukkia, Iiris toivoo.

Anton, Elias ja mummi.

 

Retken päätyttyä palataan Loppulaan, metsänvartijan entisen virkatalon pihapiiriin, nauttimaan omista eväistä tai kahvilan antimista.

– Kivaa oli kun löytyi niitä luita sieltä metsästä. Ja nähtiin sammakko, summaa Iina.

Taina-äiti arvioi, että ei vielä yhden sieniretken perusteella tunnista sieniä riittävän hyvin.

– Mutta olen iloisesti yllättynyt, että lapset jaksoivat pari tuntia metsässä ja selvästi nauttivat olostaan, vaikka heitä piti vähän houkutella lähtemään. Uskon, että he tulevaisuudessa osaavat arvostaa, että olemme tehneet jotakin muutakin kuin tuijottaneet ruutua.

Kaisa Finnilä kulki aikuisten opastetun sieniretken ja löysi hyvin korintäytettä.

Leena Juntunen, Leila Sakko ja Seija Lappalainen odottelivat metsään lähtöä Loppulan pihapiirissä.

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Yleinen