Kolumni: Syyskuun aamussa

16.9.20

Minna Rautio kokee syksyn luottamuskysymyksenä: Luotanko siihen, että valo palaa? Valon vähenemisessä on hänen mukaansa toivon sanomaa.


Katselen autosta, tien reunassa eväskassi kädessään, kyytiä odottavaa miestä.

Katselen auringon edessä nöyrtyvää sumua, valon tieltä väistyvää.

Katselen lokkia, joka yksinäisenä istuu katulampun päällä.

Perille päästyäni katselen taitavasti rakennettua tyhjää linnunpesää, luonnon symmetristä taideteosta.

Syyskuun aamun tunnelmia kuvaa autius, hiljaisuus ja harmaus. Menneen kesän muistot lämmittävät vielä hetken, mutta tuulessa ei soi enää duuri. Kesän valon menettäminen käy sieluun.

Luonnon siirtyessä lepotilaan vuoropuhelua asettuvat keskenään käymään toivo ja epätoivo, mennyt ja tuleva sekä pimeys ja valo. Syksyn teemat liittyvät suruun ja menetykseen. Joskus elämäkin tuntuu riisuvan meitä paljaaksi, lehdettömien puiden kaltaiseksi.

Meidän ihmistenkin soisi saavan syksyisin luvan sisäänpäin kääntymiseen ja lepoon, mutta nykyinen elämänrytmimme ei sitä tue. Meiltä odotetaan tasalaatuista, tuloksekasta ja tehokasta tekemistä vuodenajasta riippumatta.

Ihmisyyteen kuuluu kuitenkin se, ettei elämä ole koko ajan yhtä kiihkeää sykettä tai sarja sulokkaita suitsutuksen hetkiä. Ja jos on, olisiko paikallaan kysyä, mitä ei sisimmässään uskalla kohdata ja juoksee pakoon? On siis ihan ok ”mörköillä” ja mökkiytyä, meillä on lupa siihen.

Silloin myös valon hetket saavat ansaitsemansa arvon.

Riisutussa syysmaisemassakin piilee toivo ja kätketty lupaus tulevasta. Syksy ja pimeys eivät ole pysyvä olemisen tila. Sillekin on määräaikansa. Syksy onkin luottamuskysymys: luotanko siihen, että valo palaa?

Syksyllä mikään ei mene lopullisesti rikki, vaan palaamme alkuun ja kristikunnan ydinsanoman äärelle, pimeydessä syntyvään valoon.

Valon vähenemisessä on toivon sanomaa. Jos se ei ensin lähde, ei se myöskään voi tulla keväällä takaisin.

Kirjoittaja on diakoni, kriisityöntekijä ja seslonkifilosofi

Lue lisää aiheesta:

Näkemyksiä