Läheisensä menettänyt tarvitsee surussaan aikaa, toteaa oululainen sairaalapastori Juha Tahkokorpi. Suru on kestoltaan ja voimakkuudeltaan hyvin yksilöllistä, ja jokainen kokee menetykset omalla tavallaan.
– Usein kuulee puhuttavan surun vuodesta. Tähän voi liittyä sellainenkin ajatus, että vuoden kuluttua menetyksestä surun pitäisi olla ikään kuin käsitelty. Käytännössä mitään aikarajaa surulle ei kuitenkaan voi eikä kannata asettaa, eikä kukaan ulkopuolinen voi arvottaa tai arvioida toisen kokemaa surua.
Sureminen auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen menetyksen jälkeen. Suremista kuvataan usein prosessina, jonka aikana ihminen käy läpi kokemaansa menetystä eri tavoin.
– Nimitys surutyö viittaa siihen, että suremiseen liittyy usein myös aktiivinen toiminta. Surra voi yksinkin, mutta surun matkalla moni hyötyy rinnallakulkijoista.
Itku parantaa, mutta sitä voi joutua odottamaan
Tahkokorpi muistuttaa, että omaisten ja muiden läheisten antama tuki on tärkeää.
Joskus surusta ja menetyksestä on kuitenkin helpompi jutella jonkun ulkopuolisen kanssa. Muun muassa seurakunnan työntekijät ovat tähän käytettävissä.
Seurakuntien sururyhmät tarjoavat hyvän mahdollisuuden löytää vertaistukea. Vaikka jokaisen suru on omanlaisensa, usein ryhmässä huomataan, että surussa ja surun kokemisessa on myös paljon yhteistä.
Voi olla helpottavaa huomata, että joku toinenkin on surunsa keskellä pohtinut samanlaisia asioita.
Itku on kehon tapa reagoida suruun.
– Se rentouttaa ja vapauttaa sisäisiä jännityksiä. Kaikki eivät kuitenkaan itke, eikä itkemättömyydestä pidä kenenkään surevan tuntea huonommuutta. Voi myös olla, että kyynelten aika tulee vasta myöhemmin.
Tahkokorven mukaan joskus ihminen jää surussaan ikään kuin jumiin. Voimakas suru hallitsee elämää, vie voimia ja vaikuttaa toimintakykyyn.
– Tällaisessa tilanteessa on hyvä lähteä hakemaan ammattiapua, jotta sureminen pääsee käyntiin.
Päivä ja asia kerrallaan
Tahkokorpi toteaa, että koetun menetyksen jälkeen elämä voi tuntua ontolta, tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Suru sävyttää kaikkea elämää. Läheisen ihmisen kuolema muuttaa elämää peruuttamattomasti.
Sureminen vie paljon voimavaroja. Yksinkertaistenkin asioiden hoitamisessa saattaa väsyä paljon enemmän kuin normaalisti.
Esimerkiksi hautajaisjärjestelyiden ja muun läheisen kuolemaan liittyvän maallisen byrokratian hoitaminen voi tuntua hyvin uuvuttavalta.
– Tämän kaiken keskellä surevan on hyvä muistaa olla armollinen itselleen. Kaikkea ei tarvitse jaksaa. Periaate ”päivä ja asia kerrallaan” on hyvä pitää mielessä.
On myös helpottavaa, jos hautajaisjärjestelyjä voi jakaa usean ihmisen kesken.
Surussakin tarvitaan hengähdystaukoja
Surun keskellä on tärkeää muistaa huolehtia omasta jaksamisestaan ja perustarpeista.
– Ihminen tarvitsee lepoa, ravintoa ja läheisyyttä. Itseään ei tarvitse pakottaa mihinkään, mutta omaa oloaan voi tunnustella. Onko jotain sellaista, josta jaksaisi kiinnostua, johon jaksaisi ryhtyä? Jotain, joka veisi ainakin hetkeksi ajatukset pois suremisesta.
Moni löytää tällaisen avun liikunnasta tai jostain muusta keskittymistä vaativasta harrastuksesta.
Konkreettinen tekeminen – liikunta tai urheilu, kirjoittaminen, taide, käsityöt tai vaikka halonhakkuu – voi samalla auttaa käsittelemään surua.
Tahkokorven mukaan kukaan ei jaksa surra kaiken aikaa. Surevalla on lupa myös nauraa ja ylipäätään tuntea kaikenlaisia tunteita.
Surun keskellä on hyödyllistä pohtia omia selviytymiskeinojaan.
– Jos on aiemmin elämässä kohdannut menetyksiä, voi yrittää palauttaa mieleen mikä silloin auttoi ja mistä silloin löysi apua.
Arkaa toivoa ja lohdutuksen lähteitä
Tahkokorpi tietää, että moni kokee läheisen ihmisen kuolemaan liittyen myös syyllisyyttä.
– Lisäksi läheisen ihmisen kuolema muistuttaa aina meitä kipeästi myös omasta haavoittuvuudestamme, elämän arvaamattomuudesta ja hauraudesta.
Nämäkin ajatukset on hyvä päästä jollain tapaa käsittelemään, kuten myös mahdolliset syyllisyyden tunteet.
On tavallista, että suru nostaa pintaan elämän suuret kysymykset. Mikä on elämän tarkoitus? Miksi on kärsimystä? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?
– On lupa tuntea kaikenlaisia tunteita. On lupa olla pettynyt ja vihainen, myös Jumalaa kohtaan. Jumala kyllä kestää sen.
Uskosta voimaa ja lohdutusta surun keskelle
Kristillinen toivo on monelle kuolemaan valmistautuvalle tai läheistään saattavalle merkittävä voiman ja lohdutuksen lähde.
– Tämän olen työssäni sairaalapappina saanut kokea moneen kertaan. Se on aina yhtä puhuttelevaa.
Usko siihen, ettei kuolema ole kaiken loppu, vaan jotain uutta avautuu sen jälkeenkin, antaa turvaa Jumalaan uskovalle.
Surevan toivo on aluksi usein hyvin arkaa, mutta vahvistuu ajan myötä surun helpottaessa. Toivosta kiinni pitäminen on tärkeää surun matkalla.
– Saa opetella luottamaan, että surusta todella selviää. Jos tänään tuntuukin vaikealta, niin ehkä huomenna jo vähän helpottaa. Elämä ei koskaan enää palaa ennalleen, mutta se kuitenkin jatkuu.
Matka vie eteenpäin ja suru muuttaa muotoaan
Muistoilla on tärkeä merkitys surun matkalla. Ne antavat voimaa ja lohdutusta.
– Sanotaan, että muistoista aika rakentaa lohdutuksen. Suruprosessissa tärkeässä osassa on surevan suhde kuolleeseen läheiseen. Voi miettiä sitä, mikä suhteessa oli hyvää. Mikä puolestaan oli vaikeampaa? Mistä kaikesta voi olla kiitollinen?
Tahkokorpi muistuttaa, että elämässä on voinut olla monenlaista väriä.
– Surussa on hyvä antaa tilaa kaikenlaisille muistoille. Myös sille, mikä on ollut katkeraa, vaikeaa ja haavoittavaa.
Usein muistoja nousee mieleen vielä pitkänkin ajan jälkeen. Ihminen suree kuolleen läheisen lisäksi monesti myös toteutumattomia toiveita.
– Nämäkin tunteet on hyvä käsitellä. Kiitollisuutta voi harjoitella tietoisesti. Voi miettiä sitä, mikä kaikki kuitenkin toteutui ja mitä saatiin elää yhdessä.
Ajan kuluessa suru muuttaa muotoaan.
– Moni saa lohdutusta ”hän olisi toivonut meidän jatkavan eteenpäin” -ajatuksesta. Jonain päivänä sureva voi tuntea, ettei suru ole enää päällimmäisenä. On ikävä.