Syyskuussa tuli kuluneeksi kymmenen vuotta Hanna Maaria Ikosen elämän käännekohdasta. Hänen miehensä kuoli 37-vuotiaana yllättäen massiiviseen sydäninfarktiin ja Hanna Maaria jäi kahdestaan 15-vuotiaan poikansa kanssa.
Pariskunta oli ollut yhdessä tuolloin jo parikymmentä vuotta, sillä rakkaus syttyi teini-ikäisenä.
– Se oli heti menoa, Hanna Maaria muistelee.
Koska yhdessä oli oltu nuoresta asti, myös minäkuva oli rakentunut pitkälti parisuhteen toisena osapuolena.
– Olin kasvanut aikuiseksi niin että vieressä oli koko ajan joku toinen.
Koko perhe harrasti jokamiesluokan autoilua ja viihtyi yhdessä kotona. Kaikki muuttui hetkessä.
Miehensä kuoleman jälkeen Hanna Maaria suri paitsi itseään, myös kaikkea sitä, mitä miehellä ja heillä perheenä jäi kokematta ja näkemättä. Kun puoliso oli pois viereltä, nuori leski huomasi myös sen, kuinka säpäleinä hänen minäkuvansa oli.
– Koin eräänlaisen herätyksen suhteessa itseeni. Olin katsonut itseäni negatiivisten kokemusten kautta, miettien mihin en pysty.
Kirjoittamisen palo pääsi pelon alta valloilleen
Pikkuhiljaa Hanna Maaria alkoi luoda käsitystä itsestään uusiksi. Oman kokemuksensa ansiosta hän on huomannut, millaisia voimavaroja meidän jokaisen sisältä löytyy.
– Olin kirjoittanut koko elämäni ajan, mutta en ollut näyttänyt tekstejä edes miehelleni. En säilyttänyt mitään, vaan kirjoittamisen jälkeen poltin tai revin paperit.
Sisällä roihusi palo kirjoittaa, mutta Hanna Maaria ei kehdannut näyttää tekstejä kenellekään. Jo kouluaikoinaan hän tunsi, ”ettei ollut se terävin kynä penaalissa”.
– Mutta nyt tiedän, ettei oikeinkirjoitusvirheisiin pidä jämähtää, sillä tekstinkäsittelyohjelmien oikoluku on niitä varten kehitetty, hän toteaa reippaasti.
Minäkuvan uudelleen rakentaminen toi mukanaan valtavan sisäisen kasvun. Kirjoja on syntynyt jo kolme, ja tekeillä on neljäs.
Tänä syksynä on herännyt innostus käsitöihin. Niistäkin oli jäänyt traumoja lapsuudesta asti. Käsityötunnit olivat yhtä tuskaa, vaikka käsillä luominen kiinnosti.
– Ei entinen Hanna olisi kutonut säärystimiä tai kirjoittanut kirjoja. Teen asioita, jotka voimaannuttavat minua. Jokainen tarvitsee kannustusta ja rohkaisua, jotta uskaltaa tehdä ja kokeilla asioita, joihin ei ole uskonut kykenevänsä.
Ja kokeiltavia asioita riittää.
– Minä aion rohkaistua ja siirtyä seuraavaksi tekemään villasukkia, Hanna Maaria toteaa nauraen.
Omat ennakkoluulot jaksamisen rajoista murtuivat
Hanna Maaria sanoi aina olevansa kehopositiivinen, ja hyväksyvänsä itsensä sellaisena kuin oli, vaikka ylipainoa olikin reippaasti. Mutta todellisuudessa hän ei ollut itseensä tyytyväinen. Ajatus muutoksesta alkoi houkuttaa.
Myönteisen minäkuvan rakentamiseen kuului ruokavalion uudistaminen. Samalla heräsi kipinä liikuntaan.
Yhden vuoden aikana tapahtui muutos sohvaperunasta kuntoilijaksi, joka jaksaa juosta maratonin. Saavutus tuntui uskomattomalta.
– Ensimmäisen juoksemani maratonin päätteeksi vain itkin ja itkin maalissa. Ymmärsin, miten paha minulla oli ollut omassa kropassa.
Kokemuksesta hän tietää, että muutos lähtee aina itsestä, näyttipä vaaka millaisia lukemia tahansa tai sanoivatpa muut mitä tahansa.
– Aiemmin en ole uskaltanut lähteä vaeltamaan. Ajattelin, että minut kyllä karhut syövät ja olen liian huonokuntoinen jaksaakseni.
Nyt luonnossa liikkumisesta on tullut tärkeä osa arkea. Hanna Maariasta on hienoa, että Oulusta ja lähiseudulta löytyy paljon mahdollisuuksia nauttia luonnon rauhasta.
Viime kesänä hän kiersi ystävänsä kanssa Oulujokilaakson Tervareitistön, joka kulkee Oulusta Rokualle. Sadan kilometrin mittaisella matkalla oltiin kolme yötä.
– Yövyimme matkan varrella aivan ihanassa Muhoksen vanhassa pappilassa, Montan leirintäalueella ja Kallioselän kämpällä. Varsinkin pappila oli aivan ihana paikka, hän vinkkaa.
Tukea perhekodin nuorille omien vahvuuksien löytämiseen
Hanna Maaria on työskennellyt kuuden vuoden ajan perhekodissa osa-aikaisena ohjaajana. Hän tosin itse sanoo perhekodilla, ettei tule töihin, vaan vaihtaa vain välillä kotia.
– Rakastan tehdä työtä nuorten kanssa. Heidän kanssaan toimiessa ollaan myös paljon tekemisissä itsetunnon kanssa.
Perhekodit nousevat useimmiten mediassa esiin otsikoissa, joissa kerrotaan karkaamisista tai väkivallanteoista. Se surettaa Hanna Maariaa, koska hän tietää, miten tärkeää työtä perhekodeissa ja sosiaalialalla yleensäkin tehdään.
– Se harmittaa myös nuorten puolesta, koska silloin jää piiloon, kuinka paljon he saavat rakkautta.
Hanna Maaria haluaa kuunnella ja rohkaista nuoria. Hän kertoo heille samaa viestiä kuin muillekin: Uskalla olla oma itsesi ja tehdä oma juttusi, kuuntele mitä se sinulle antaa, niin olet oikealla tiellä.
Hän tietää, kuinka tärkeää välittäminen heille on, vaikka he eivät sitä sanokaan. Siksipä erittäin sykähdyttäviä ovat hetket, kun saa palautetta.
– Sain kerran viestin perhekodissa aiemmin olleelta nuorelta. Hän kiitti huolenpidosta ja kertoi muistelevansa minua lämmöllä.
Voimavarojen löytämisestä tuli työ ja elämäntapa
Hanna Maaria kertoo olevansa työnantajalleen kiitollinen, että voi olla perhekodissa töissä osa-aikaisesti. Sen ansiosta hänellä on aikaa toimia oman yrityksen kautta kirjoittamisen lisäksi luennoitsijana, ensiapukouluttajana sekä elämäntapamuutoksen ryhmävalmentajana.
Monessa mukana olevan naisen kaikki tekemiset kietoutuvat yhteen, omien voimavarojen löytämiseen.
Yksi yhteistyökuvio on valokuvaaja Suvi Viitaluoman kanssa perustettu Facebook-sivu Pieni hetki ajatuksille. Sen kautta kaksikko haluaa vaikuttaa ihmisiin rohkaisevasti.
– Suvi kuvaa ja minä laitan hänen kuvansa elämään kirjoittamalla niihin ajatelmia.
Vaikka Hanna Maaria on erityisesti työnsä takia aktiivinen sosiaalisessa mediassa, vapaa-aikaansa hän ei kuluta tietokoneen tai kännykän ruutua katsellen. Hän on opetellut ottamaan myös aikaa levolle.
– Nyt kun olen innostunut käsitöistä, niin kudon kynttilänvalossa. Se on uskomattoman rauhoittavaa.
Läheisensä menettäneen on jatkettava omaa elämäänsä
Vuosikymmenen aikana elämä on jatkunut ja Hanna Maarian poika on tehnyt hänestä tuplamummun.
– Se on ihan parasta.
Heti puolisonsa kuoleman jälkeen Hanna Maariasta tuntui, ettei hänen elämäänsä koskaan tule toista rakkautta. Aika kuitenkin hioi pois ehdottomuutta, ja rinnalle on löytynyt uusi elämänkumppani.
Menetyksen jälkeen hän kuitenkin huomasi, että vaikka elämän piti jatkua, moni tuttu näki hänet pelkästään traagisen kohtalon kokeneena leskenä. Se ei kuitenkaan voi olla kenenkään loppuelämän rooli.
– Ulkopuolinen paine voi olla aika ilkeää. Sanotaan, että eikö tuo enää surekaan, kun alkaa elää.
Suruun ei voi kuitenkaan jäädä makaamaan. Hanna Maaria kertoo tehneensä valinnan ja nousseensa sängynpohjalta.
– Menetys veti minut niin rikki, että kun eheydyin, koin vahvasti, että minullakin on oikeus elää. Halusin sanoa kaikille, että antakaa minun olla onnellinen.
Aviomiehen menehtyminen ilman ennakkovaroitusta on saanut hänet pohtimaan, kuinka elää silla tavoin, että mikään jäisi kaivelemaan, jos oma kuolema tulisi yllättäen.
– En ole riidoissa kenenkään kanssa, eikä minulla ole selvittämättömiä asioita. Mutta en kyllä haluaisi vielä lähteä, on niin paljon tehtävää!
Hanna Maaria painottaa, ettei halua vain hehkuttaa omaa selviytymistarinaansa, vaan rohkaista kaikkia uskomaan omiin kykyihinsä ja voimavaroihinsa.
Jokainen päivä on paitsi lahja myös mahdollisuus.
– Koskaan ei ole myöhäistä huomata, että tämä minä haluan tehdä.
Kommentoi tai anna palautetta haastattelusta