Kolumni: Voiko kuolema opettaa elämästä?

12.11.20

Miten eläisin tämän päivän, jos tietäisin, että se on viimeiseni? Sitä pohtiessa voi kirkastua, miten elää hyvää elämää, kirjoittaa Minna Rautio.


Teksti: Minna Rautio . Kuvat: Elsi Salovaara .

Kutsumukseni tuntuu vievän kuoleman suuntaan. Löydän itseni toistuvasti menetysten ääreltä, viimeksi saattohoitoakin opiskelemasta. Kuoleman äärellä olimme myös pyhäinpäivänä ja marraskuun nimen alkuosakin viittaa yhden selityksen mukaan kuolemaan.

Elämme ajassa, jossa vallalla on illuusio kaikkivoipaisesta elämänhallinnasta, johon kuolema ja haavoittuvuus eivät kuulu.

Kuolema on onnistuneesti ulkoistettu laitoksiin, näkymättömiin. Kuolemaa yritetään selittää pehmeämmäksi hellin sanakääntein poislähtemisestä tai ikiuneen nukahtamisesta. Tosiasiaa se ei silti muuta miksikään, jokainen meistä kuolee joskus.

Opintoihini kuului yhtenä osana esseen kirjoittaminen omasta kuolemakäsityksestä. Sitä kirjoittaessa huomasin, että kuolemaa pohtiessa joutuu pohtimaan myös elämää, isoja elämänkysymyksiä hyvästä elämästä. Miten elää elämänsä, jotta olisi hyvä kuolla.

Oman kuoleman miettiminen voi kuulostaa irvokkaalta. Sen pohtiminen on kuitenkin hyödyllistä, sillä se voi antaa näkökulmaa siihen, miten käyttää jäljellä oleva elämä ja aika.

Miten eläisin tämän päivän, jos se olisi viimeiseni? Mitä sanoisin tänään läheisilleni, jos en enää huomenna heitä näkisi? Millaisen muiston itsestäni jättäisin? Oliko elämäni omannäköistä vai kuluiko se toisten toiveita toteuttaessa?

Isoihin päätöksiin voi antaa näkökulmaa kun tuumailee asiaa kuolinvuoteelta käsin: kumpaa kadun enemmän, sitä että tein jonkun asian vai sitä, että jätin tekemättä? Yleensä tekemättä jättämisiä kadutaan enemmän.

Päätän kuolemamonologini suoraan lainaukseen esseestäni. ”Kykyä selittää kuolemaa minulla ei silti ole. Oikeita vastauksia en omista enkä Jumalan tarkoitusperiä tiedä.”

Jälleennäkemisen toivo on ainoa mihin ripustautua.

Kirjoittaja on diakoni,

Lue lisää aiheesta:

Näkemyksiä