Nämä jutut jäivät mieleen vuodelta 2020

2.1.21

Mikä päättyneen vuoden aikana kirjoitettu lehtijuttu toi esille aiheen tai ilmiön, josta on tekstin kirjoittajan mielestä hyvä puhua myös tänä vuonna? Rauhan Tervehdyksen toimittajat nostavat esille tärkeitä aiheita, joista he kirjoittivat vuonna 2020.


Ei lihaa pääruoaksi

(Lue juttu: Rauhan Tervehdys 36/2020)

Haastattelin 15. lokakuuta ilmestyneeseen lehteen eläinteologi Limppu Witickiä. Keskustelu hänen kanssaan innosti selvittämään, mitä eläinteologit korostavat.

He muistuttavat siitä, että eläinten ja ihmisten hyvinvoinnit kietoutuvat toisiinsa. He kannustavat pitämään huolta toisistamme, erityisesti heikompiosaisista, mutta myös eläimistä.

Tällaisia viestejä on kuultava, kun käsillä on ilmastonmuutoksen torjuminen.

Witickin mukaan me ihmiset emme halua ajatella, miten possu tai broileri on päätynyt kaupan lihatiskille. Pitäisi haluta.

Luin tarinan kokista, joka lakkasi kutsumasta liharuokaa pääruuaksi ja nimesi sen sijaan ruuat kala-, kasvis- ja liharuuiksi. Asettamalla linjaston alkuun kasvisvaihtoehdon hän kasvatti paljon sen menekkiä ilman, että kuluttaja kiinnitti siihen suurta huomiota.

Tällaisia oivalluksia tarvitaan nyt, sanoisi eläinteologi.

RIITTA HIRVONEN

Ihan omalla Kymppileirillä

(Lue juttu: Rauhan Tervehdys 23/2020)

Kesäkuussa kävin juttukeikalla oululaisen paritalon takapihalla. Kaupunkimaiseen tapaan tiiviisti rakennetun asuinalueen pihalla oli käynnissä Kymppileiri.

Tällä leirillä ei ollut satoja osallistujia, kuten Oulun seurakuntien jokakesäisellä Kymppileirillä yleensä on. Heitä oli pandemia-aikaan sopivasti vain kaksi ja ohjaajia saman verran.

Leirin järjestivät naapureina asuvat Liia Leppäjärvi ja Sara Keskitalo, jotka olivat huomanneet 10-vuotiaiden pikkusiskojensa pettymyksen paljon odotetun leirin peruunnuttua.

Pikkusiskoille oli ohjelmaa Leppäjärvien takapihalla, jonne oli viritetty trampoliini, volttirata ja jousiammuntapaikka. Kolmepäiväiseen leiriin sisältyi myös herneiden kylvämistä, uimista ja askartelua. Yöt vietettiin teltoissa.

Tämänkaltainen kekseliäisyys on vaikeina aikoina arvossaan. Kun jokin ei onnistu, voi hengähtää hetken. Sen jälkeen voi yrittää toisella tavalla tai sitten keksiä jotain ihan muuta, vallitsevien olosuhteiden puitteissa.

Niin kauan kuin on yritteliäisyyttä, on toivoa. Ja toivosta kannattaa puhua aina.

MARITA AHLGREN

Rohkeita jututettavia tarvitaan tänäkin vuonna

(Lue juttu: Rauhan Tervehdys 41/2020)

Iloitsemme toimituksessa joka kerta, kun haastateltavaksi lupautuu ihminen, joka haluaa kertoa elämästään – elämäntarinoitahan noin puolet teistä lukijoista lukijatutkimuksenkin mukaan Rauhan Tervehdykseltä odottaa.

Positiivisista, iloisista asioista on totta kai mukava kertoa, mutta tärkeitä ovat myös tarinat, joissa keskitytään elämän raskaampiin puoliin: vastoinkäymisiin, suruun – kuolemaankin.

Kun googletat sanalla kuolema, löydät valtavan määrän faktapainotteista ohjeistusta: miten vainajan pankkitili suljetaan, miten hautajaiset järjestetään…

Kun aihetta lähestyy henkilön kautta, mukaan tulevat tunteet. Marraskuussa kuuntelin, kuinka haukiputaalainen Jouni Liedes jutteli ajatuksistaan: parantumattomasta sairaudesta, läheisten merkityksestä, rakkaudesta, luopumisesta, vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta.

Rohkeasti vaikeistakin aiheista puhuvia ihmisiä tarvitaan tänäkin vuonna.

MINNA KOLISTAJA

Toivoa neljän seinän sisältä

(Lue juttu: Rauhan Tervehdys 12/2020)

Toimittajana olen useamman kerran huomannut, että siinä vaiheessa, kun juttu ilmestyy lehdessä, sillä voi jo olla suurempi merkitys, kuin mitä haastattelua tehdessä olin ajatellut.

Näin kävi myös maaliskuussa, kun haastattelin jalkaleikkauksesta toipumassa ollutta Raakel Väinämöä. Hän halusi kertoa kokemuksensa siitä, kuinka selvitä, kun joutuu olemaan ”jumissa” kotona ja riippuvainen muiden avusta usean kuukauden ajan. Hän halusi rohkaista meitä auttamaan rohkeammin toinen toisiamme.

Pian haastattelun jälkeen Suomessa tuli voimaan poikkeuslaki koronapandemian vuoksi. Suurin osa suomalaisista pääsi kokemaan enemmän tai vähemmän saman kohtalon kuin Raakel Väinämö. Kun juttu julkaistiin, olimme eläneet korona-arkea kodeissamme jo parisen viikkoa.

Kymmenen kuukautta myöhemmin pandemia piinaa yhä maailmaa. Tilanne on kuitenkin jo valoisampi, sillä ensimmäiset rokotukset on jo annettu.

Toivon, että yhdessä koettu aika yhdistää ihmisiä siten, että meidän olisi jatkossa helpompi asettua toinen toistemme asemaan. Tilanne, josta luemme, voi tulla yllättäen omalle kohdalle. Toivon, että kokemus rohkaisee niin pyytämään kuin tarjoamaan apua aiempaa herkemmin.

ELSI SALOVAARA

Anna palautetta koosteesta tai kerro, mikä juttu jäi sinun mieleesi.

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Näkemyksiä