Eläinmaailman äideistä löytyy huolehtijoita ja huolettomia

Eläinkunnasta löytyy monenlaisia tapoja huolehtia jälkikasvusta. Useat niistä ovat ihmisnäkökulmasta katsoen vähintäänkin kyseenalaisia. Paljon yhteistäkin eläinten ja ihmisten huolenpidossa on.

Monelle tulee eläinäideistä ensimmäiseksi mieleen pentujaan hellästi nuoleva kissa- tai koiraemo. Poikasiaan huolella kaitseva joutsenpariskunta tai elefanttiperhe ovat myös tuttuja ja sykähdyttäviä esimerkkejä äidinrakkaudesta.

Hellä hoiva on kuitenkin vain osa kuvaa: eläinäitejä löytyy moneen lähtöön, ja hoivaajakin voi olla monelta osin leväperäinen ihmisten silmin katsottuna.

Ensimmäinen kysymys ei kuulu, kuka lapset hoitaa tai miten, vaan hoidetaanko niitä ylipäätään. Kaloilla, sammakkoeläimillä ja hyönteisillä on tavallista, että äitiys päättyy kutemiseen tai munimiseen.

Noiden ryhmien kohdalla ei paljoa voi äidinrakkaudesta puhua. Poikkeuksiakin tosin on: esimerkiksi kaarnakuoriaisilla äidit – ja isätkin – huolehtivat pienokaisistaan. Joillakin kalalajeilla, esimerkiksi kuhalla ja kymmenpiikillä, isät vartioivat mätimunia tai niistä kuoriutuvia poikasia.

Aika lailla oman onnensa nojaan jätetyiltä vaikuttavat ihmissilmin rusakon poikasetkin. Tämä on kuitenkin väärä tulkinta, sillä emo hajasijoittaa lapsensa pusikkoon ihan tietoisesti, jotta ne olisivat piilossa pedoilta. Äiti myös muistaa, mihin on poikasensa jättänyt, ja käy imettämässä niitä monta kertaa päivässä.

Valtaosalla eläinlajeista huoltaja on äiti, mutta monissa eläinryhmissä, esimerkiksi linnuilla, isilläkin on roolinsa. Lintuisistä noin 90 prosenttia osallistuu lastenhoitoon, nisäkäslajeilla vastaava luku on noin 10 prosenttia.

Nisäkkäillä äidit ovatkin päävastuussa ainakin aluksi lähes väistämättä, koska poikaset kehittyvät niiden kehon sisällä ja äidit imettävät.

Myöhemmin voidaan tarvita isääkin – esimerkiksi jäniseläimet, myyrät ja hirvet ovat kuitenkin yksinhuoltajia. Isän välinpitämättömyys on tyypillistä paitsi pienikokoisille nisäkkäille, myös kasvissyöjille ja sellaisille lajeille, jotka taistelevat petoja vastaan pakenemalla ja piiloutumalla.

Eläinkunnasta löytyy monenlaisia perheitä ja lastenhoitomalleja. On yksi- ja moniavioisia lajeja, vapaiden suhteiden harrastajia, yksinhuoltajuutta, tasavertaista tai perinteisten sukupuoliroolien mukaista yhteishuoltajuutta. Myös sisarukset voivat osallistua hoitamiseen. Näin tekevät esimerkiksi ketut ja sudet.

Eräänlaisia lastentarhojakin tiedetään: esimerkiksi isokoskelo- ja haahkaäidit voivat hoitaa omien lastensa lisäksi ison joukon toistenkin naaraiden poikasia.

Muun muassa joutsenet ja hanhet voivat adoptoida poikasia, ja eläinlasta saattavat paimentaa yhteisössä muutkin kuin sukulaiset (esimerkiksi norsulaumassa vieraat naaraat).

Oma lukunsa ovat sitten hyväksikäyttäjät ja suoranaiset loiset. Käki on tunnettu esimerkki loispesijästä: se sujauttaa munansa aina toisen lajin, usein leppälinnun hoteisiin. Käenpoika vielä varmistaa asemansa tyrkkäämällä kasvatusäidin omat munat tai poikaset ulos pesästä.

Telkät puolestaan voivat munia salaa kanssasisartensa koloihin.

Yksinhuoltajat ovat eläinmaailmassa useimmiten naaraita, mutta joskus on toisinkin päin. Esimerkiksi vesipääsky käy Suomessa vain heilastelemassa ja pyöräyttämässä munat ja suuntaa sen jälkeen takaisin etelään. Isä huolehtii siis lapsikatraasta.

Kuoviäiti häipyy samoin alkukesällä; se kuitenkin hautoo ensin munat.

Kanalintuäideistä muut paitsi pyy ovat yksinhuoltajia. Monille kirjosiepponaaraille käy samoin, sillä koiraat ovat moniavioisia eivätkä useinkaan auta kaikkia puolisoitaan.

Petolinnut edustavat perinteisiä sukupuoliroolimalleja: naaraat hautovat, ja koiraat metsästävät ruoan pöytään. Tikka- ja tervapääskypuolisot puolestaan jakavat tehtävät tasa-arvoisesti.

Jotkut huolehtimiskeinot eläinmaailmassa voivat tuntua arveluttavilta – tai jopa karmivilta. Osa eläinkunnan mammoista puolustaa poikasiaan aivan raivopäisesti. Auta armias, jos joudut metsässä karhuemon ja sen poikasen väliin tai jos erehdyt viirupöllön pesän lähistölle! Karhun kanssa on tällöin vaarassa henki; viirupöllö voi napata silmän päästä.

Koskettava esimerkki uhrautuvuudesta on tylliemo, joka teeskentelee siipirikkoa siirtääkseen saalistajan huomion pois poikasista.
Osa eläinäideistä vaikuttaa ihmissilmin vastuuttomilta ja jotkut, kuten käki, psykopaateilta.

Yhteistä kaikille lajeille on kuitenkin pyrkimys turvata jälkeläisten ja viime kädessä oman lajin menestys. Merkillisimmätkin tavat ovat siinä mielessä tarkoituksenmukaisia ja kehittyneet pitkän ajan kuluessa.

Ihmisellä ei ole valtaa moralisoida eläimiä, ihmetellä vain ja huvittuakin. Ehkä myös oppia jotain ihmisyydestä: meissähän on paljon samaa.


Jaa sivu eteenpäin


Lue artikkeliin liittyviä aiheita

Mitä mieltä olit artikkelista?

Millaisia ajatuksia tai tunteita juttu herätti? Haluatko lähettää viestin haastatellulle tai jutun tekijälle? Anna risuja tai ruusuja alla olevalla lomakkeella. Arvomme palkintoja palautteen antajien kesken, joten jätä yhteystietosi, mikäli haluat osallistua arvontaan.

Palautelomake (artikkelit)

Aiheeseen liittyvää