Juha Korhonen pitää yhdellä kädellä kiinni päässään olevasta hatusta ja katsoo kameraan.

Juha Korhonen katsoi valokuvaa ja kuuli yhtäkkiä alkusanat ensimmäiseen runoonsa

29.6.21

Nyt runoja on syntynyt jo kokoelman verran. Kirjoittamiseen löytyy aineksia luonnosta, ihmissuhteista ja lapsuudessa koetusta turvattomuudesta.


Teksti: Marita Ahlgren . Kuvat: Marita Ahlgren .

Hailuodon Tuulesta Temmattu -kesäkahvilaan on tänä kesänä aseteltu esille runoja. Ne ovat otteita oululaisen Juha Korhosen ensimmäisestä ja äskettäin valmistuneesta Valon lapsi -kokoelmasta.

Korhosen mukaan runokokoelma syntyi, koska siihen oli sisäinen pakko.

– Kaikki alkoi, kun otin kuvan revontulista syksyllä 2017. Kuvaa katsoessani jostakin kuului ääni, joka lausui alkusanat ensimmäiseen ja rakkaimpaan runooni Tulikettuun.

– Päätös runojen kirjoittamisesta ei ollut oikeastaan lainkaan minun, vaan ryhdyin tähän jyhkeän voiman pakottamana, Korhonen kuvailee.

Luonto on turvapaikka

Noin 40-sivuisen kokoelman runoista moni kuvaa rakkautta luontoon. Luonto on aina ollut Juha Korhoselle paikka, jossa hän hiljentyy ja josta hän hakee turvaa.

Potinlahti

Merelle mieleni tekevi,
sieluni selälle soutelemahan,
pintaa peilin viiltämään.

Saareen sydämeni sulavi,
aatokseni ulapalle aavalle.

Luodollekin luontoni.

Juha Korhonen toivoo muidenkin huomaavan luonnon kauneuden.

– Olen Loppulan ystävät ry:n jäsen ja ollut usein mukana järjestämässä retkiä. Luonto kiehtoo minua myös valokuvauksen harrastajana: sen pienet yksityiskohdat, tunnelmat ja valo.

Juha Korhonen on hankkinut insinöörin koulutuksen, mutta tuntee sydämeltään olevansa humanisti.

Runot auttavat tunteiden käsittelyssä

Runot ovat Korhoselle myös keino käsitellä vaikeita kokemuksia ja niiden herättämiä tunteita. Lapsuudessa koetut hylätyksi tulemisen ja turvattomuuden tunteet heijastuvat tekstiin.

Ystäväni yksinäisen,
valopilkku päivieni laskun.
Kuinka voisinkaan sua kiittää.

Kaikesta kauniista,
sanoista niin sydämellisistä.
Tuesta turvasta ja hellästä huomasta – hyvittelystä haavoitetun.

Sanaton on mieli sekä vaiennut sydämeni kieli.
Ei luovuus vain mun nyt riitä, teksti tyhjyyttä täynnä ja tunnetta on vailla
-eli se kai sitten siitä!

Runoja syntyy myös aikuisiän kokemuksista, kuten ihmissuhteista.

– Intensiivisesti suhteeseen heittäytyessään huomaa usein jossakin vaiheessa oman lapsellisuutensa ja keskeneräisyytensä. Samaan aikaan voi olla kovin päättämätön. Haluanko ylipäätään koskaan kietoa oman elämäni tiukasti toisen ihmisen elämään?

Hetkiä

Varastan hetkiä,
himoitsen hiljaisuutta.

Kuitenkin kaipaan kumppanuutta, kauneutta kunnioitusta.
Tarvitsen toista!
Näen kasvot,
tunnen tuoksun.

Olisitko se sinä?

Puutkin puhuvat, kun niitä kuuntelee

Juha Korhonen on huomannut havaitsevansa ympäristöä usein eri tavalla kuin muut.

– Metsässä huomaan helposti esimerkiksi erikoiset puut ja näen niissä merkityksiä. Uskon, että puillakin on sielu.

Samaan aikaan häntä kiehtoo rujous, jota löytyy esimerkiksi hylätyistä ja ränsistyneistä rakennuksista.

– Samaistun helposti epäkelpoihin, hylättyihin esineisiin ja koen myötätuntoa niitä kohtaan.

– Olen sitä mieltä, että tässä maailmassa kaikkia ja kaikkea tulisi kohdella rakkaudella.

Mitä ajatuksia juttu herätti? Anna palautetta.

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä