Pääkirjoitus: Otetaan mallia karavaanareista

12.7.21

Voiko yksi syy asuntoautojen ja -vaunujen uuteen suosioon olla myös se, että sellaisella ajava kuuluu aina joukkoon, pohtii Elsi Salovaara


Teksti: Elsi Salovaara .

Asuntoautojen ja -vaunujen hankintakuume on vallannut Suomen. Tätä ovat uutisotsikot ja tilastot kertoneet meille viime kuukausina. Kun jo toista kesälomakautta vietetään pääosin kotimaassa, luonnon helmaan ja nähtävyyksien äärelle halutaan siirtyä omaan tahtiin. Vapauden hurma on huumannut yhä useamman ja oma lomakoti pystytetään milloin mihinkin niemen nokkaan.

Voiko suosioon olla toinenkin syy kuin vapaus?

Kesälomalta palannut työkaverini nimittäin kertoi, että paras kokemus perheen kanssa tehdyllä asuntoautoreissulla oli tunne yhteisöön kuulumisesta. Laina-autolla matkannut perhe huomasi, että maantiellä sai olla nostamassa kättä tervehdykseen melkein koko ajan.

Karavaanarien perinteeseen kuuluu tapa, että aina kun vastaan tulee toinen asuntoauto tai asuntovaunu, käsi nousee tervehdykseen. Ilman rajoitteita.

Tervehtiessä ei katsota vastaantulevan kulkupelin merkkiä, vuosimallia tai sitä, millaista polttoainetta se syö. Se, keitä auton sisällä on, ei ole myöskään olennaista. Olipa menopeli tai kuski millainen tahansa, hän on kuitenkin yksi meistä.

Tällainen pyyteetön yhteisöllisyys ja joukkoon ottaminen on harvinaista. Mutta sen ei pitäisi olla.

Meistä jokainen voisi ottaa mallia karavaanarien asenteesta, ja pyrkiä kohtaamaan vastaantulija aina yhtenä meistä. Ilman, että suhtautumiseen vaikuttaa toisen ihonväri, vaatetus, ikä tai erilaiset mielipiteet.

Kristinuskon kultainen sääntö ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” ja perinteikäs sanonta ”Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan” ovat hyviä ohjenuoria.

Sillä tärkeintä ei ole määränpää, vaan matka. Ja sitä teemme yhdessä.

Anna palautetta tekstistä

Lue kirjoittajan aiempia tekstejä:

Pääkirjoitus: Kankea mutta luotettava

Pääkirjoitus: Elämä kantaa, kun siihen uskoo

Lue lisää aiheesta:

Näkemyksiä