Lapsensa menettänyt äiti kysyy: ”Kenelle annan kuoleman anteeksi?”

4.11.21

Markkisen perheen Jaakko-poika menehtyi 12-vuotiaana syöpään. Äidin päiväkirjaan tallentui tuolloin koskettavia muistoja.


Teksti: Riitta Hirvonen . Kuvat: Tero Takalo .

Lapseni arkulla istuu enkeli

aurinko luo säteensä kappelin

ikkunasta

hänt ihana enkeli kotihin vie

Oululainen Markkisen perhe kuuli helmikuussa 2013, että heidän 12-vuotiaan Jaakko-poikansa maksasta on löytynyt kasvain. Tieto suurikokoisesta kasvaimesta tuli kansainvälisenä lasten syövän päivänä.

Maaliskuussa toivo parantavista hoidoista koki kolauksen, kun löytyi vielä etäpesäke.

Huhtikuussa Jaakon olo parani ja äiti kirjoitti päiväkirjaansa sanan ”rauhoitun”.

Toukokuussa lääkärin sanat iskivät lujaa: syöpä on parantumaton.

Heinäkuussa lapsen kunto heikkeni.

Elokuun lopussa, 25. elokuuta, Jaakko-poika kuoli. Viimeisenä iltana hän sanoi vanhemmilleen: ”Minä haluan vain nukkua”.

Kesän kääntyessä syksyksi äiti Eila Markkinen kirjoitti surun väsyttämänä: ”Kaikki on ohi, nöyrryn.”

Kuukausi hautajaisten jälkeen päiväkirjan sivulle tallentui kaipaus. ”Jaakkoa ikävöin päivä päivältä enemmän. Emmehän ole koskaan ennen olleet erossa näin kauan, kohta neljä viikkoa.”

Eila Markkinen kokosi vuoden 2013 surullisista tapahtumista Ajatusten kirjan, johon hän kokosi kuvia poikansa elämästä.

”Pidättehän huolta lapsistani”

Eila Markkisen päiväkirja vuodelta 2013 kertoo peittelemättömästi perheen tarinaa. Kun pikkuveli kuolee, isoveljen rummut vaikenevat, äiti kulkee hautausmaalla ja miettii poikansa ihmeellistä urheutta kohdata oma sairautensa.

Juhani-isä sairastuu keuhkokuumeeseen. Lopulta kaikki muutkin perheessä joutuvat flunssan kurittamiksi.

Äiti kirjoittaa: ”Mitä väliä? Päästänkö irti? Alamäki on niin helppo kulkea. Miksi taistella ja skarpata, loppuu tämä elämä kuitenkin.”

Mikkelinpäivänä, enkeleiden ja lasten erityispyhänä, Eila Markkinen purkaa tunteensa pyynnöksi enkeleille: ”Pidättehän lapsistani huolta, että he selviäisivät veljensä menetyksestä.”

Juhani ja Eila Markkinen ovat kokeneet yhdessä suuren menetyksen.

Tunteiden kirjo kulki elämässä mukana

Jaakon kuoleman jälkeen päivät Markkisen perheessä olivat sekavia.

– Kävimme varmasti läpi kaikki mahdolliset tunteet. Pinnassa oli ikävän ja kaipauksen lisäksi vihaa, ahdistusta ja itsensä syyttelyä: olisiko minun pitänyt aikaisemmin huomata lapseni sairaus? Osasinko auttaa ja lieventää poikani tuskaa? Eila-äiti kertoo.

27. lokakuuta surun vuonna Eila Markkinen kirjoitti päiväkirjaansa kirkkokokemuksestaan: ”Pappi puhui hyvin anteeksiantamisesta. Jos emme pysty antamaan anteeksi sille, joka on meitä vastaan väärin tehnyt, istumme samassa henkisessä vankilassa; väärintekijä ja minä. Emmekä pääse sieltä pois ennen kuin olemme valmiita antamaan anteeksi ja jatkamaan eteenpäin. En halua istua henkisessä vankilassa. Mutta kenelle annan anteeksi tämän surkean kohtalon, Jaakon sairauden ja kuoleman. Etten katkeroituisi.”

Eila tunsi, että kirkossa hänen oli hyvä olla. ”Siellä on hyvä istua ja kuunnella saarnaa. Kuunnella virsiä, joskus laulaakin mukana. Ehtoolliselle en ole rohjennut mennä.”

Ystävien tuella eteenpäin päivä kerrallaan

Vaikeina viikkoina ja kuukausina kuoleman jälkeen Eila ja Juhani Markkista kannattelivat ystäväperheet, joihin he olivat tutustuneet Jaakko-poikansa salibändyharrastuksessa.

– Ystävät tulivat luoksemme aina uudestaan. He huolehtivat jaksamisestamme. Kävimme heidän kanssaan myös Jaakon haudalla.

Perheen painajaismaista aikaa oli edeltänyt vuosi, jolloin Eila Markkisen elämässä oli tapahtunut paljon hyviä asioita.

– Muistan todenneeni tuolloin, että olisipa seuraava vuosi vielä parempi. Mutta sainkin opetuksen, ettei ihmisen pidä rohmuta itselleen loputtomasti hyvää.

Lapsensa kuoleman jälkeen Eila keräsi yksien kansien väliin valokuvia poikansa elämästä. Kuvista välittyy, millaisista asioista Jaakko tykkäsi: kalastamisesta, urheilemisesta, elokuvista.

Äiti muistelee hellyydellä:

– Jaakko kokkasi mielellään munakasta. Hän tykkäsi maalla olemisesta. Poika sai meidät helposti nauramaan jutuillaan.

Jaakko menehtyi elokuussa 2013 rajun sairauden seurauksena. Äidin päiväkirjassa on teksti: ”Rakas hymypoika, niin iloinen, hymyilevä, kujeileva. ”

Salibändymailoilla kunniaa pelikaverille

Äidin tallentamat valokuvat pienen pojan elämästä ovat koskettavia. Albumin viimeisimmissä kuvissa salibändykaverit pitävät mailojaan ylhäällä kunniakujassa, kun Jaakon arkkua kannetaan kirkosta ulos.

– Samat kaverit laskivat Jaakon arkulle pelipaidan, Juhani ja Eila Markkinen kertovat.

Kun Jaakon kuolemasta on tänä syksynä kulunut kahdeksan vuotta, vanhemmat sanovat:

– Taidamme olla nyt eri-ihmisiä kuin mitä olimme ennen Jaakon sairautta. Monet asiat ovat tuntuneet kuoleman jälkeen aika pieniltä. Reaktiomme koronapandemiaankin oli välinpitämätön: tulkoon sitten.

Äidin päiväkirjassa sama tunne välittyi vuosia sitten puuskahduksina: mitä väliä!

Uusi aamu tulee pimeän yön jälkeen

Eila Markkisen päiväkirjamerkinnät loppuvat joulukuun alussa 2013. Suru ei päättynyt noihin päiviin. Äiti kirjoittaa: ”Jokaisen pimeän yön jälkeen tulee uusi aamu niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, tapahtumassa.”

Eila ja Juhani Markkinen tapaavat yhä edelleen ystäviään, jotka uskollisesti kannattelivat heitä surussa. Ystävysten parissa on syntynyt myös teatteriharrastus Ilonpilleri.

– Käymme esiintymässä yhdessä. Ideoimme ohjelmaamme sisältöä sen mukaan, mihin olemme menossa. Huumori on tärkeässä osassa esityksiämme, Juhani kertoo.

Jaakon kuoleman jälkeen perhe hankki mökin Pudasjärven suunnalta. Paikasta on tullut tärkeä. Siellä Markkiset viettävät aikaa pitkälle syksyyn mökkipuuhia tehden.

Eila-äiti kertoo, että nyt hän voi jo ajatella Jaakkoa muistamalla ennen kaikkea sitä hyvää, jota perhe ehti yhdessä kokea.

Isä myöntää, että hänen mielikuviinsa piirtyy yhä edelleen helposti kuva laihasta, väsyneestä ja sairaasta lapsesta vuoteessa.

Eila Markkisen selässä on nykyisin tatuointi. Kuvassa taivaan linnut vievät lapsen mukanaan.

Äiti muistelee lastaan ja etsii päiväkirjastaan kirjoittamansa runon:

Jaakko:

Äiti, mä oon sun palas kaneli

äiti, tiiäkkö mitä

äiti, tuu kattoon

äiti missä mun pipo on

äiti, nää kengät ei mahu

äiti, meen Ilarille

äiti, älä laula

äiti, kato, kato koko ajan

äiti, millon tehdään pipareita

äiti, mää tykkään susta

äiti, sää oot tyhymä

äiti, tuu tänne

äiti, musta tuntuu, etten selviä tästä

äiti, mää en jaksa enää puhua

Minä sain olla se äiti.

 

”Olen tänään liikkunut; aamukävelyllä hautausmaalla, pyörällä uimahallille ja vesijumppaan. Aion jatkaa liikunnallisesti tästä eteenpäin. Jospa se auttaisi päätäkin.” Näin äiti Eila Markkinen kirjoitti syyskuussa muutamia viikkoja lapsensa menetyksen jälkeen.

=> Anna palautetta jutusta, lähetä terveisesi toimitukseen

Oheisella videolla Eila Markkinen vierailee poikansa haudalla.

 

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Kirkko ja usko