Hartaus sunnuntaille 27.2.

Huuda kurkun täydeltä

Paikka, jonne usein vaellan myös mielessäni, näkyy pohjoisen kotini ikkunasta. Ailigas-tunturilla istuessani näen kauas. Arjen asiat ja kysymykset selkiytyvät, kun oman elämän ja Jumalan luoman maailman mittakaavat asettuvat uomiinsa. Tuntureiden muotoja ja luonnon omia lakeja tuumaillessani ihmettelen, ”mitä on ihminen! Ja kuitenkin sinä häntä muistat.” (Ps. 8:5)

Maisema muistuttaa, että maailmankaikkeus ei ole ihmisen muovaamaa, vaan elämä on Jumalan lahja, kuten nuo kotitunturitkin. Puurajan alapuolella kulkiessa voi suunta välillä kadota tai jalat sotkeutua vaivaiskoivujen sekamelskaan. Mitä teen, jos eksyn. Huudanko kurkun täydeltä vai teenkö tulet ja keitän kahvit.

Nyt paastonajan alkaessa tartun Jesajan kirjan luvun 58 sanoihin, ”huuda kurkun täydeltä”. Raamatun lukeminen – tänään voin lukea sitä jo omalla äidinkielelläni – auttaa hahmottamaan tämän oman arjen näköalapaikkojen ja risukoiden muotoja. Paastonaika muistuttaa jälleen, kuinka Jeesus kulki raskaan tien, jotta me saisimme kokea armon, rakkauden ja anteeksiannon omaksemme. Tämän kun aina muistaisi, kulkeepa puurajan alapuolella tai yläpuolella.

Toisinaan on havahduttava huutoon, jotta kuulisi Jumalan äänen paremmin. Itsetutkiskelun lisäksi on uskallettava huutaa kurkun täydeltä heidän puolestaan, jotka eivät saa ääntään kuuluviin sairautensa tai jonkun muun asian vuoksi.

On uskallettava huutaa heidän puolestaan, jotka eivät tule kuulluiksi omana itsenään tai jotka eivät uskalla tuoda ääntään kuuluviin.

Paastonajan vaellus kohti Golgataa haastaa pohtimaan, minkä roolin olisin opetuslapsena Jeesusta seuratessa valinnut. Olisinko ollut se, joka vaikenee, vai se, joka kavalsi, vai missä hahmossa olisin kulkenut eteenpäin. Ehkä varmuudella tiedän, että olisin kuulunut ja kuulun siihen joukkoon, jolle olisi pitänyt ja pitää huutaa kurkun täydeltä.

Erva Niittyvuopio
Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan saamelaistyön sihteeri

Laskiaissunnuntai
Psalmi: Ps. 31:2–6
1. lukukappale: Jes. 58:1–9
2. lukukappale: 1. Kor. 13
Evankeliumi: Luuk. 18:31–43

Sunnuntain suomenkielinen nimi tulee paastoon laskeutumisesta. Pian alkaa yksinkertaisten elämäntapojen, itsekieltäymyksen aika.

Jeesuksen julkinen toiminta saavuttaa käännekohtansa. Vaellus Jerusalemiin, kohti kärsimystä ja kuolemaa, alkaa. Mutta juuri tällä tiellä Ihmisen Poika kirkastetaan. Jumalallinen rakkaus voittaa antaessaan itsensä alttiiksi kuolemaan asti. Tarvitsemme silmiemme avautumista, jotta näkisimme, miten Jeesus kärsii meidän puolestamme ja koko maailman puolesta. Vapahtaja kysyy myös meiltä itsemme alttiiksi antamista Jeesuksen seuraamisessa.

Ps. 31:2–6
Herra, sinuun minä turvaan.
Älä milloinkaan hylkää minua.
Sinä olet vanhurskas, pelasta minut!
Kuule minua, riennä avukseni!
Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta,
vuorilinna, johon minut pelastat.
Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani.
Sinä johdatat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani.
Sinä päästät minut verkosta,
jonka viholliset ovat virittäneet eteeni.
Sinä olet minun turvani!
Sinun käsiisi minä uskon henkeni.
Herra, sinä lunastat minut vapaaksi,
sinä uskollinen Jumala.

Jes. 58:1–9
Huuda kurkun täydeltä, älä arkaile,
anna äänesi kaikua kuin pasuuna!
Kerro kansalleni sen rikokset,
Jaakobin suvulle sen synnit.

Minua he ovat etsivinään päivästä päivään
ja kyselevät tietoa minun teistäni
niin kuin kansa, joka noudattaa vanhurskautta
eikä ole hylännyt Jumalansa säätämää oikeutta.

He pyytävät minulta oikeudenmukaisia tuomioita,
he pyytävät Jumalaa puolelleen ja sanovat:
”Miksi sinä et huomaa, kuinka me paastoamme?
Etkö näe, kuinka me kuritamme itseämme?”

Näen kyllä! Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne,
te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne.
Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa,
raakoja nyrkiniskuja.

Te ette enää pidä sellaista paastoa,
joka kantaa rukoukset taivaisiin.
Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan,
tuollaista itsenne kurittamisen päivää?

Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko,
pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa,
sitäkö te kutsutte paastoksi,
Herran mielen mukaiseksi päiväksi?

Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.

Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä,
kun huudat apua, hän sanoo: ”Tässä minä olen.”

1. Kor. 13
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Luuk. 18:31–43
Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: ”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.” Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.

Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!” Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra, anna minulle näköni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.” Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.