Pimeää pelkäämättä ja ilman sievistelyä

16.3.22

Pappi, artisti ja kirjailija Lauri Kemppainen käsittelee usein työssään elämän varjopuolia. Myös esikoisromaani Jumalan kämmenellä vie lukijat suurten kysymysten äärelle.


Teksti: Laura Juntunen . Kuvat: Atte Mäläskä .

Kaupunkilaispariskunta saapuu pohjoiseen. Kun urbaani kaupunki vaihtuu korpiin ja vaaroihin, pohjoinen luonto tulee iholle. Se on läsnä kaikkialla.

Tästä asetelmasta käynnistyy Lauri Kemppaisen helmikuussa julkaistu esikoisromaani Jumalan kämmenellä. Tuore jännitysromaani yhdistelee trilleriperinteitä, pohjoista mielenmaisemaa sekä suuria maailmankatsomuksellisia kysymyksiä.

Varsinkin viimeksi mainitut ovat olleet Kemppaiselle aina ominaisia. Hän on pappi, teologian tohtori, rap-artisti ja kirjailija, joka ei ole koskaan juossut karkuun elämän varjopuolila. Päinvastoin. Hän on halunnut katsoa suoraan niitä kohti.

– Alusta asti kaikessa taiteellisessa tekemisessäni on yhdistynyt sellainen teologis-filosofinen kiinnostuneisuus. Teksteissäni on aina käsitelty isoja kysymyksiä ja teemoja, Kemppainen kertoo.

Ennen kaikkea Kemppainen on pohtinut väkivaltaa ja pahuutta, aina valitettavan ajankohtaisia aiheita. Taiteellisten lähestymistapojen lisäksi myös hänen väitöskirjansa tarkasteli rauhan ja väkivallan olemusta.

– Luulen, että elämän varjopuolten käsittely johtuu siitä, että ne ovat joskus meinanneet saada minut kyseenalaistamaan koko elämän mielekkyyden. Olen pohtinut paljon sitä, mistä kaikki väkivalta oikeastaan kertoo. Jos Jumala on rakkaus, mutta maailma on tällainen, niin miten tämä jännite pitäisi ymmärtää?

Ei mikään räppipappi

Esikoisromaanin miljöö ei ole mitenkään tuulesta temmattu. Kemppainen vietti lapsuutensa Hyrynsalmella, havumetsien ja järvien keskellä.
Väliin on mahtunut erilaisia vaiheita ja paikkakuntia, mutta jokin aika sitten elämä kuljetti Kemppaisen Helsingistä takaisin nuoruuden maisemiin Kajaaniin.

Juuri siellä hän aikoinaan löysi itselleen sopivat taiteelliset ilmaisumuodot: kajaanilaisessa lukiossa ollessaan Kemppainen alkoi kirjoittaa lyriikoita, huutaa metallibändissä ja räpätä.

Erilaisuudestaan huolimatta molemmat musiikkigenret tuntuivat luontevilta. Niihin sopi se, ettei Kemppainen kirjoittanut mitään perinteisiä rakkauslauluja.

– Kappaleeni ovat aina olleet tietynlaisia maailmanparannusbiisejä tai käsitelleet raskaita tuntemuksia ja ahdistusta.

Vuosien ajan musiikki oli merkittävä osa Kemppaisen elämää. Hän teki räppiä taiteilijanimillä Daikini ja Pappi sekä julkaisi useita albumeita.

Musiikki ei kadonnut minnekään silloinkaan, kun Kemppainen sai pappisvihkimyksensä vuonna 2015. Teologia ja musiikki ovat aina voineet kulkea käsi kädessä. Ne ovat yhdistyneet Kemppaisen levytuotannossa, kirkollisissa musiikkivideokampanjoissa sekä monenlaisilla keikoilla.

Kemppainen on ollut myös järjestämässä rap-messuja eri puolella Suomea.

Tässä kohtaa voisimme helposti päätyä luokittelemaan Kemppaisen nuorekkaaksi, sellaiseksi vähän kapinalliseksi papiksi.
Hän itse ei ole koskaan halunnut joutua mihinkään lokeroon. Hän on vain tehnyt monipuolisesti eri asioita, jotka ovat tuntuneet kiinnostavilta.

– En ole halunnut ottaa mitään räppipapin roolia, mutta en ole kokenut paineita omaksua mitään vanhan rovastin identiteettiäkään, hän naurahtaa.

Sellainen Kemppainen on ollut nuoresta pitäen. Muille hän on välillä saattanut olla ”se räppityyppi hevareiden joukossa” tai ”se akateemikko musaporukoissa”. Itse Kemppainen ei ole koskaan halunnut määritellä itseään musiikkityylin tai ammatin kautta.

– Enkä ole mitenkään laskelmoidusti ajatellut, sopivatko tekemäni asiat yhteen. Näillä mennään. Jos se jotakuta puhuttelee niin mahtavaa, mutta jos ei, niin ei voi mitään. Artistinakin sitä tekee vain sitä, mitä sisäinen palo ajaa tekemään.

Kustantaja: Johnny Kniga

Ei kristityn tarvitse sievistellä

Juuri siksi Kemppaisesta ei ole myöskään mitenkään korostamisen arvoista, että pappi on kirjoittanut jännitysromaanin, jossa käsitellään väkivaltaa ja muita elämän suuria kysymyksiä.

– Pappi tekee töitä krusifiksin äärellä. Jos mietitään, mitä krusifiksissäkin tapahtuu, niin siinähän on meneillään aivan hirvittävän brutaali kuolema. Siinä mielessä kristinusko ei ole koskaan pyrkinyt sulkemaan silmiään maailman väkivaltaiselta todellisuudelta.

– Jos kristitty tai pappi käsittelee väkivaltaa tai tällaisia raskaita kysymyksiä, ei se ole mikään hyppy uskon tai teologisten kysymysten ulkopuolelle, vaan itseasiassa aika luontevaa jatkumoa, Kemppainen pohtii.

Ylipäätään hänestä on outoa ajatella, että kristityn tulisi tehdä jotenkin sensuroitua tai sievistelevää taidetta.

– Jos mietitään vaikkapa Dostojevskin romaaneja, hänhän on kristittynä miehenä käsitellyt täysin sensuroimatta elämän rujoja puolia. Häntä minä olenkin aina pitänyt tietynlaisena esikuvana, Kemppainen kertoo.

Hän itse ajattelee, että elämässä on ja tuleekin olla tilaa sekä taiteelle että hengellisyydelle.

– Ortodoksiteologi Sergei Bulgakov on sanonut hienosti, että ikonit ovat olemassa teologista, meditatiivista rukousta varten, mutta uskonnollinen taide on inhimillistä ymmärtämistä varten.

–Jos ajatellaan, että taide pitäisi ikään kuin tislata ikoniksi, siinä menee genret sekaisin. Ikoneilla on oma tärkeä tehtävänsä, ja taiteella omansa. Eikä näitä tarvitse sekoittaa. Molemmille on oma paikkansa.

Rajallisuus kasvattaa ymmärrystä

Kemppainen on palaamassa työelämään pidettyään vanhempainvapaata perheen nuorimman lapsen kanssa.

Viime vuosien lukuisten eri projektien ja työpaikkojen jälkeen pysähtyminen on tehnyt hyvää. Päässä muhii jo uusia projekteja ja uuden kirjan aihio. Asioiden käsitteleminen kirjoittamalla jatkuu.

Kemppainen ei ajattele, että maailman pimeän puolen pohtiminen tekisi ihmisestä itsestään synkän tai negatiivisen. Sen sijaan pimeyttä kohti katsominen voi olla myös tapa nähdä valo. Hyvä loistaa kirkkaana kaiken pahan rinnalla.

Varsinkin pappina Kemppainen kokee tärkeäksi kyvyn kohdata kaikki elämän sävyt.

– Tällaisessa maailmassa me elämme ja tällaisessa maailmassa pappi kristinuskoa julistaa. Ihmisillä on todella suuria kysymyksiä sydämissään, ja jos pappi sivuuttaa kaiken pahan ja vaikean, niin eihän siinä kovin kummoista ihmisten kohtaamista tapahdu, hän toteaa.

Hän ajattelee, että jo pelkkä suurten kysymysten äärelle yhdessä pysähtyminen voi olla rauhaa rakentava teko, varsinkin nyt. Ajassa, jossa ihmiset eristäytyvät omiin poteroihinsa julistamaan omaa, oikeaksi katsomaansa näkökulmaa, dialogille jää lopulta hyvin vähän sijaa.

Todellisuudessa elämä ei useinkaan ole mustavalkoista, vaan äärimmäisen monimutkaista. Kemppainen uskoo, että juuri sen hyväksymisestä voisi syntyä paljon hyvää.

– Kun ihminen tajuaa omien tietojensa rajallisuuden, parhaassa tapauksessa se kasvattaa nöyryyttä, myötätuntoa ja ymmärryksen halua. Ja niitä me tarvitsemme, sillä viime kädessä me kaikki jaamme yhdessä tätä salaperäistä elämää.

=> Anna palautetta jutusta täällä

LAURI KEMPPAINEN

  • Syntynyt 1983 Oulussa
  • Pappi, teologian tohtori, artisti ja kirjailija
  • Tehnyt musiikkia taiteilijanimillä Daikini ja Pappi
  • Julkaisi helmikuussa esikoisromaaninsa Jumalan kämmenellä (Johnny Kniga)
  • Työskennellyt aiemmin pappina eri seurakunnissa ja toiminut Helsingissä piispan erityisavustajana
  • Asuu nykyisin Kajaanissa vaimon, kolmen lapsen ja kahden koiran kanssa

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä