Hartaus sunnuntaille 23.10.

Epäily kuuluu erottamattomana osana ihmisyyteen ja uskoon, kirjoitetaan hartaudessa.

Usko ja epäusko

Jeesus kutsuu meitä seuraansa. Seuralla on merkitystä – sanotaanhan, että seura tekee kaltaisekseen. Jumalan lapsina toiveemme on, että Jeesuksen seurassa voisimme kasvaa hänen kaltaisekseen.

Seura on alkusysäys seuraamiselle. Jeesus lähettää meidät matkaan, elämään uskoamme todeksi elämässä ja arjessamme. Sielläkään emme ole kuitenkaan yksin. Seuraamme Jeesusta, kun seuraamme hänen esimerkkiään ja tutustumme häneen matkakumppanina rinnallamme. Seuraamme hänen seurassaan.

Joskus uskomme horjuu. Jeesus, oletko? Jumala, oletko? Ovatko Pyhät kirjoitukset Jumalan ilmoitusta, vai kaukaisen paimentolaiskansan muinaisia myyttejä, eikä muuta? Joutaisiko koko uskomusjärjestelmämme romukoppaan?
Epäily haastaa järkemme ja ymmärryksemme, uskomuksemme ja uskomme perusteet. Epäilemisessä ja uskon haastamisessa ei ole mitään väärää. Epäillessä tahto voi olla hyvä. Haluammehan varmuutta ja jotain kestävää, jonka varaan rakentaa elämämme perustusta. Epäily kuuluu erottamattomana osana ihmisyyteen ja uskoon. Ilman uskoa ei ole epäilyä. Uskolla ja epäilyllä on sama kohde – hän johon uskomme on sama, jota epäilemme.

Epäily ei tarkoita epäuskoa. Jos epäily on haastamista, epäusko on luovuttamista mahdottomalta tuntuvan edessä. Mutta lohdullinen lienee ajatus, että vain harva kykenee täydelliseen epäuskoon, toivottomuuteen, välinpitämättömyyteen Jumalasta tai hänestä eroon pyrkimiseen.

Järjellä ja ymmärryksellä askaroimiselle on uskonelämässä paikkansa, mutta uskominen on paljon muutakin kuin pitävät tai aukottomat argumentit uskon perusteiksi. Uskoa voi ja Jeesusta seurata, vaikka kaikkea ei ymmärrä.

Pyhä Henki vaikuttaa meissä uskon. Usko on lahja ja lahja on tarkoitettu avattavaksi. Usko on lahjana meissä, mutta se avautuu läpi elämän. Kuten – Jumala on lähellä, mutta meidän tulee myös lähestyä häntä. Etsiä häntä ja hänen tahtoaan.

Uskon määrää ei voi mitata. Heikoimmalla hetkellämme voi tuntua siltä, että Jumala on kaukana. Silloin kuitenkin suuri osa meistä ristii kätensä ja kääntyy Jumalan puoleen, etsii häntä ja hänen tahtoaan. Toivomme jotain taivaasta.

Toivomme, että toivoa on ja että toivomme kävisi toteen.
”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1)

Antti Kulmala
Kirjoittaja on tamperelainen diakoni

 

20. sunnuntai helluntaista
Psalmi: Ps. 78:1–8
1. lukukappale: 1. Moos. 15:1–6
2. lukukappale: Room. 4:16–25
Evankeliumi: Mark. 2:1–12

Usko näkee Jeesuksessa Jumalan Pojan, jolla on valta tehdä Jumalan tekoja. Jeesuksen eläessä monet epäilivät häntä tai loukkaantuivat häneen, torjuivat hänen jumaluutensa ja pitivät häntä kansanvillitsijänä. Usko ja epäusko taistelevat myös jokaisen kristityn sydämessä. Siksi Jeesuksen seuraaja joutuu arvioimaan oman uskonsa perusteita.

 

Ps. 78:1–8
Kuuntele, kansani, mitä opetan,
tarkatkaa sanojani, te kaikki.
Minä aion esittää viisaiden mietteitä,
tuon julki menneisyyden arvoituksia,
vanhoja asioita, joista olemme kuulleet,
joista isämme ovat meille kertoneet.
Me emme salaa niitä lapsiltamme
vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta,
Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.
Hän sääti Jaakobille säädöksensä,
hän antoi Israelille lakinsa
ja käski meidän isiämme opettamaan ne lapsilleen,
jotta tulevakin polvi ne tuntisi,
jotta vastedes syntyvätkin ne oppisivat
ja kertoisivat omille lapsilleen.
Jumalaan heidän tulee turvautua,
muistaa, mitä hän on tehnyt,
ja noudattaa hänen käskyjään,
jotta eivät olisi kuin isänsä, nuo tottelemattomat ja uppiniskaiset,
jotka häilyivät sinne tänne eivätkä pysyneet uskollisina Jumalalle.

 

1. Moos. 15:1–6
Abramille tuli näyssä tämä Herran sana: ”Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri.” Abram sanoi: ”Herra, minun Jumalani, mitä sinä minulle antaisit? Olenhan jäänyt lapsettomaksi, ja minun omaisuuteni perii damaskolainen Elieser.” Abram sanoi vielä: ”Ethän ole antanut minulle jälkeläistä, ja siksi palvelijani saa periä minut.” Mutta hänelle tuli tämä Herran sana: ”Ei hän sinua peri, vaan sinut perii sinun oma poikasi.” Ja Herra vei hänet ulos ja sanoi: ”Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä.” Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.

 

Room. 4:16–25
Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: ”Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi.” Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: ”Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku.” Hänen uskonsa ei horjunut, vaikka hän, lähes satavuotiaana, tiesi elinvoimansa sammuneen ja Saaran kohdun kuihtuneen. Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi.
Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä, vaan myös meidän vuoksemme. Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.

 

Mark. 2:1–12
Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”
Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: ”Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?” Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: ”Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi” – hän puhui nyt halvaantuneelle – ”nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.” Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

 

 


Jaa sivu eteenpäin


Lue artikkeliin liittyviä aiheita

Mitä mieltä olit artikkelista?

Millaisia ajatuksia tai tunteita juttu herätti? Haluatko lähettää viestin haastatellulle tai jutun tekijälle? Anna risuja tai ruusuja alla olevalla lomakkeella. Arvomme palkintoja palautteen antajien kesken, joten jätä yhteystietosi, mikäli haluat osallistua arvontaan.

Palautelomake (artikkelit)

Aiheeseen liittyvää