Kolumni: Kun voimat hiipuvat

20.10.22

”Ajattelemme vain sinun parastasi” -puhe tarkoittaa pahimmillaan kontrollin lisäämistä ja yksilön minuuden syrjäyttämistä esineellistävällä huolipuheella, pohtii Satu Haapanen.


Olen seurannut arkea omaisen rinnalla, jonka liikkumiskyky ei enää riitä omatoimiseen liikkumiseen. Pää on edelleen terävä ja tahto kova, mutta jalat eivät kanna ja sairaudet vaivaavat. Rooli perheen tukipilarista onkin vaihtunut niin sanottuun porukan heikkoon, mutta edelleen tärkeään lenkkiin.

Kun Suomessa sairastuu tai vanhenee, voi olla melko varma, että turvaverkko kantaa. Se on kuin trampoliini, jolla väliaikaisesti sairastunut tai apua tarvitseva ihminen voi pompahtaa alas ja jälleen ylös, kunnes jatkaa matkaa taas omin avuin.

Mutta entä jos turvaverkko alkaa kiristää? Jos fyysisten voimien hiipuessa systeemi hoitajien ja viranomaisten hahmossa alkaa yhä enemmän kontrolloida, mitä syöt, miten syöt, milloin syöt, miten nukut, missä nukut, milloin nukut, otatko lääkkeesi ja jos et, niin mihin olet ne mahdollisesti piilottanut…

Olen seurannut läheltä systeemin väliintuloa läheisen ihmisen elämään. Hyvää tarkoittavat viranomaiset saapuvat arkeen määrittämään aiemmin itsenäisen yksilön minuutta toisista riippuvaiseksi. Houkutus käyttää tietäen tai tiedostamatta valtaa suhteessa ”heikompaan” yksilöön kasvaa ja on vaara, että ilman puolestapuhujaa yksilö jää alakynteen.

Hyvää tarkoittava vallankäyttö syrjäyttää yksilön itsemääräämisoikeuden. Omasta päätösvallastaan kiinni pitävä usein vanha ihminen leimataan hankalaksi ja turvaverkkoa kiristetään entisestään. ”Ajattelemme vain sinun parastasi” -puhe tarkoittaa pahimmillaan kontrollin lisäämistä ja yksilön minuuden syrjäyttämistä esineellistävällä huolipuheella.

Mitä haluan sanoa? Sitä, että vaikka ihmisen voimat hiipuvat on tärkeää vaalia ihmisen minuutta ja itsemääräämisoikeutta loppuun asti. Poikkeuksena tästä on tietenkin itseä tai toisia vahingoittava käyttäytyminen, mutta silloinkin on huolehdittava, että yksilö säilyttää arvokkuutensa.

Ihminen ei ole vanhuus tai sairaus, nämä ovat vain entisen minän päälle tulleita uusia ominaisuuksia, mutta eivät itse ihminen.

Ennemmin tai myöhemmin lähes jokainen meistä tarvitsee toisten apua. Viimeistään silloin ymmärtää, kuinka tärkeää on hyvä ja ihmisen minuutta kunnioittava apu ja hoiva avun tarpeen hetkellä.

Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran työntekijä Jerusalemissa

=> Anna palautetta tekstistä

Lue lisää aiheesta:

Näkemyksiä