Novelli: Pieni, olematon

20.12.22

Itseinho valui tahmaisena kehoa pitkin, hän kuvitteli sen olevan ruosteenruskeaa, likaista mönjää. Se tahrasi aina kaiken. Aina. 


Teksti: Saara Pasanen . Kuvat: Pixabay .

Tänään on hyvä päivä kuolla. Se oli ensimmäinen ajatus. 

Pölyn ja tupakansavun omimasta ikkunasta avautui postikorttimaisema. Yöllä satanut lumi oli vuorannut puut, vastapäisen talon savupiippu höyrysi.

Sauna vai leivinuunissa paistuvat piparit, hän pohti. 

Hän nosti verhoa korkeammalle, huomasi, että aurinko paistoi. Poikkeuksellista jouluviikolla. Aikaisemmin hän oli ollut onnellinen auringosta, se oli saanut hänet liikkeelle.

Hän muisti, miten vilkkaan kadun varrella sijaitsevan ostoskeskuksen ikkunaan puhallettuun huuruun piti piirtää nopeasti. Niin nopeasti, että edes joku, yksi tuntematon ohikulkija ehti nähdä. 

Hän sulki verhon. Teippasi sen kiinni reunoistaan ja napsautti perintönä saamansa kynttelikön päälle. Jalat tarttuivat kiinni lattiaan.

Hän laati listan ja toimi sen mukaan. Tiskit, pyykit, roskat, pölyt. Sängyn petaaminen. Avaamattomille kirjeille ääneen nauraminen, ensi viikon lääkäriajan peruminen. 

Hän mietti, onko hänessä tosiaan ainesta olemaan näin tehokas. Vain kaksi tuntia ja kaikki oli valmista. Yleensä hän sai pelkkään heräämiseen kulumaan puolet päivästä. 

Maahan jäi olemattoman pieniä jälkiä. Hän käveli hetken aikaa niin kuin lapsena, muutti jalkansa traktorin renkaiksi. Mietti, oliko hän ainut, joka teki niin. Hän sulloi viisi tyhjää, limaista muovipussia lähikaupan pullonpalautusautomaatin roskakoriin. Käveli kaupan läpi, tervehti tuttua myyjää. Nakkasi lempikonvehtirasiansa nirhaantuneen repun pohjalle. 

Ulkona satoi taas lunta, ja kaikki oli hetken täysin sinistä. Hän pysäytti kotimatkansa kaupungin suurimman kirkon eteen. Paksut, ruskeat ovet olivat auki. Hän kohautti olkiaan, miksi ei. 

Penkit olivat puolityhjät. Hän haistoi. Konfirmaatiosta tuttu, puolivirallinen tuoksu. Valunutta steariinia tai palava kynttilä plus pitkä alttarille johtava kokolattiamatto, kaikki siinä otetut askeleet. Hän istui, kuunteli parvelta soivaa musiikkia.

Musiikilla oli aina ollut omituinen vaikutus häneen. Kun se soi, helpotti. Ajatuksiin kasvoi uusi maailma, jossa värit olivat oikein ja hänen kasvonsa selkeät. Kipu lävisti hänet. Se sulloi itsensä poikittain rintalastan alle, poltteeksi valmiiksi sumeiden silmien taakse.

 

 

Itseinho valui tahmaisena kehoa pitkin, hän kuvitteli sen olevan ruosteenruskeaa, likaista mönjää. Se tahrasi aina kaiken. Aina. 

Hän siirsi katseensa alttarille, tarkemmin ottaen hieman sen yläpuolelle. Hän ei voinut katsoa alttaritaulua, se oli liikaa. Samalla hetkellä kun hänen silmänsä kohtasivat maalatun tähtitaivaan, uruista nousi aarian, sinfonian, operetin – hän ei ollut musiikin teorian asiantuntija, ei erottanut asioita toisistaan – kliimaksi, ja hänen kätensä muuttuivat kylmiksi väreiksi. Niitä kihelmöi, ihokarvat kohosivat korkealle. 

Kynttelikön valo näytti mukavalta pimeässä asunnossa. Hän avasi konvehtirasian, irrotti ensimmäisen kerroksen. Hän muisti, miten äiti nauroi joka kerta, kysyi, miksi niitä ei voi syödä järjestyksessä. Hän loukkaantui.

Hänellä nimenomaan oli järjestys. 

Hän kosketti röpelöistä rannettaan, muisti haalenneet arvet sisäreisissä. Avasi keittiön laatikon ja sulki sen. 

Ehkä vasta huomenna.

Lue lisää aiheesta:

column Ihmiset ja elämä