Päivän työ: Suntio on yleensä ensimmäisenä paikalla

”Huomenta Päkätit!” Eivät vastaa mitään. Sama hiljaisuus aina, puhuvat vain, kun on asiaa ja sitä on harvoin, koska he ovat tyytyväisiä.

Katraassani on yksi hyvin vanha pässi, joka tuli meille tänä vuonna. Arvioimme, että hän olisi jo 15-vuotias. Mietin, että jos elää enemmän kuin puolet elämästään hevosen kanssa, tietääkö silloin olevansa lammas? Ehkä eläin ei mieti minuuttaan, mutta se tarvitsee lajikumppaneita, jotta se voi toteuttaa lajityypillisiä tarpeitaan paremmin. Ihminenkin tarvitsee toista ihmistä. Nyt on kaksi johtajaa kuuden lampaan katraassa, Pekka ja Sulotar. Siihen on tottuminen omassa työpaikassanikin, esihenkilöitä on useita. Itsekin olen sellainen omassa tiimissäni.

Työpaikallanikin on hiljaista, kun saavun. Ei ole ketään ketä tervehtiä. Suntio on yleensä ensimmäisenä paikalla. Se on meidän perustehtävämme, valmistella tila muille tulijoille. Tosin tänä päivänä, resurssien supistuessa, luudan varteen saa tarttua jokainen työntekijä.

Kiimingin seurakunnan alue on laaja, vuorossa oleva suntio ei ehdi joka paikkaan auttamaan. Etusijalla ovat kuitenkin kirkolliset toimitukset, jotka jaetaan vuorossa olevien työntekijöiden kesken sähköisen kalenterin mukaan, jotta ylibuukkausta ei tule. Tämän vuoksi kaikki tila- ja toimitusvaraukset tehdään kirkkoherranvirastomme kautta.

Oli paikallaan tarkastella jouluseimen kuntoa

On ensimmäistä adventtisunnuntaita edeltävä perjantai ja aika laittaa jouluseimi esille kirkkoon. Olen pyytänyt seimen valmistajan Asta Siuruan kaverikseni tähän työhön, koska on paikallaan tarkastella jo 14 vuotta vanhan seimiteoksen kuntoa.

Yli-Iin kirkon jouluseimi on erityinen. Se on lampaanvillasta huovutettu joulukuvaelma, johon on sisällytetty lisäksi jotain yli-iiläiseen luontoon liittyviä elementtejä. Asta huovutti ja rakensi seimen edesmenneen miehensä Heinon avustamana. Tarkastelemme seimen kuntoa ja korjaamme pieniä asioita siinä.

Minun lemppareitani seimessä ovat tietenkin eläimet, sillä niillä on muutenkin suuri merkitys elämässäni. Ei ole sattumaa, että ne olivat myös ensimmäisenä todistamassa Jeesuksen syntymää. Puhdasmieliset kanssakulkijat, jotka eivät yritä olla muuta kuin mitä ovat. Läsnäolon suuret opettajat. Valmistuin pari vuotta sitten koirahierojaksi ja nykyisin opiskelen työn ohessa eläintenkouluttajaksi, mutta tosiasiassa eläimet kouluttavat minua, turha väittää muuta.

Aamupalalla voi porista tai ruokailla omissa ajatuksissaan

Seurakuntatalolla on aamupysäkki. Se on vapaaehtoisten valmistama diakoninen aamupala, johon voi jokainen tulla sellaisena kuin juuri on, kohdata tai olla kohtaamatta muita kulkijoita. Käymme Astan kanssa siellä syömässä. Jouluisen riisipuuron ja luumusopan syöjiä on mukavasti paikalla. Lämminhenkinen puheensorina kuuluu osista pöytiä, osa istuu hiljaisina keskittyen puurolautaseensa omissa ajatuksissaan. Kaikille on tilaa.

Kiire on suntiolle tuttu tunne

Minulle tulee kiire. Se on tuttu tunne tässä työssä, kun on rajallinen määrä aikaa ja tehtäviä voi olla ympäri seurakuntaa. Lähden ajamaan Ylikiiminkiin. Siellä on sanomakellot sovitusti kello 12 ja omaiset odottavat jo kirkon pihalla, kun pääsen perille, vaikkakin olen ajoissa.

Menemme yhdessä sisälle kirkkoon. Sytytän kynttilän ja laitan kellot soimaan. Luojan kiitos automatiikka toimii. Kaikenlaisen sähköisen ja elektronisen tekniikan keskellä saa olla kiitollinen näistä hetkistä. Kellot soivat vanhan perinteen mukaisesti ja rauhallisesti kumahtelevista lyönneistä voi laskea vainajan iän ja päätellä sukupuolen. Sanomakellojen jälkeen keskustelen omaisten kanssa tulevista hautajaisista, käytännön järjestelyistä ja siunaustilaisuuden kulusta sekä hautapaikasta.

Palatessani Ylikiimingistä ajan Kiimingin kautta. Käyn merkkaamassa siellä yhden hautapaikan, joka on saatava mahdollisimman pian sulatukseen. Näin työpäivät kuluvat, useinkaan ei tiedä mitä päivän aikana tulee tapahtumaan tai mistä itsensä lopulta löytää.

Kohtaamiset ovat merkittäviä, koskettaviakin

Työskentelen seurakunnan alaisuudessa, mutta olen myös hautauspalveluitten työntekijä. Keväästä syksyyn työhöni kuuluu isona osana Yli-Iin hautausmaista ja hoitohaudoista huolehtiminen. Yli-Ii on kotiseutuani, täällä tunnetaan toisemme tai ainakin tullaan helposti tutuiksi. Hautausmaalla tulee kohdatuksi paljon ihmisiä. Joillekin hautausmaa on tärkeä muistelun paikka. Toisille voi olla jokin muu paikka, jossa kokee olevansa lähempänä poisnukkunutta läheistään. Haudan hoitaminen ei ole rakkauden mittari; tätä sanon omaisille, jotka kokevat haudasta huolehtimisen haastavaksi esimerkiksi pitkän välimatkan vuoksi.

Läheisensä menettäneen omaisen kanssa käymme yhdessä valitsemassa hautapaikan. Nuo kohtaamiset ovat merkittäviä, usein koskettavia. Viime isänpäivänä kävin näyttämässä erään perheen lapsille heidän isäänsä ruumishuoneella.

Koen työssäni kaikkein merkityksellisimmäksi juuri tällaiset hetket, joissa voin olla avuksi. Toisaalta ja yhtä lailla, seurakuntatalon keittiön tukkiutuneen viemäriputken aukaiseminen oikeaan aikaan, on tärkeää.

Työn vastapainoksi aikaa luonnossa ja eläinten kanssa

Työ on monipuolista ja moniulotteista. Se vaatii joustavuutta sekä sopeutumista alati muuttuvassa ajassa ja ympäristössä. Vastapainoksi vietän vapaa-aikaani mielellään eläinten seurassa tai luonnossa. Lampaitten lisäksi kotona on pari hevosta, koiraa ja kolme kissaa.

Lisäksi nykyisin minut löytää usein porohommista. Joskus metsän keskellä, nuotion ääressä, joku poromies voi kysyä minulta haudan hallinta-ajasta. Se on yhtä luonteva paikka puhua hautapaikasta kuin kirkkoherranvirasto.