Sota kasvatti meistä miehiä

Kyllähän siinä äitiä tuli ikävä, toteaa Veikko Kemilä muistellessaan sota-aikaa oululaisen palvelukodin pöydässä yhdessä toisen veteraanin, Väinö Veijolan kanssa.

Asukkaille on juuri tarjottu tavallista juhlavampi itsenäisyyspäivän lounas. Kaksikko muistelee ankeaa korsuelämää jatkosodan aikana.

– Paidan kun otti päältään, niin se liikkui ihan itsestään, niin täynnä täitä se oli. Ei siellä pystynyt pyykkiä pesemään.

Kemilä muistaa yhden jouluaaton etulinjasta.

– Pappi kun tuli käymään korsuun, niin me päätettiin laulaa joululaulu kovaan ääneen ja avattiin oikein korsun ovi, että vastapuolikin varmasti kuuli. Saatiinhan me vastaukseksi tulitus, mutta lyhyeksi se jäi, hän naurahtaa.

Rintamalla olleet miehet ovat tyytyväisiä siitä, että nykyisin heidän toimintaansa sodassa arvostetaan. Aina ei ole ollut näin.

– Yhdessä välissähän sitä todettiin aina, että mitäs menitte. Ei semmoista olisi saanut kuulla, Kemilä tuumaa.

Kukaan ei miesten mukaan rintamalle hinkunut, mutta oli pakko puolustaa kotia.

Kyllä suomalaiset ovat nykyisin paljon yhtenäisempi porukka.

– Kyllä suomalaiset ovat nykyisin paljon yhtenäisempi porukka, Väinö Veijola tuumii.

Veikko Kemilä muistelee, että kun he vaimon kanssa olivat kerran lähdössä matkoille, heitä lentokentälle vienyt taksikuski kiitti Kemilää ja muita hänen ikätovereitaan siitä, että he lähtivät sotaan. Kiitos tuntui hyvälle.

Juuret ovat Vaalassa ja Iissä

Vaalasta kotoisin oleva Veikko Kemilä oli sodan sytyttyä mukana rakentamassa Vaalan lentokenttää.

– Minä olin alkuun kestikievarin poika. Sitten kun isä osti Susilahden maatilan, niin minusta tuli maatalon poika.

Minä olin alkuun kestikievarin poika.

Talossa oli neljä veljestä, joista toinen ehti myös sotaan Veikon kanssa.

Parisen vuotta Kemilää nuorempi Väinö Veijola syntyi Iissä vuonna 1925. Hän ehti mukaan jatkosodan loppuvaiheisiin.

– Minulla oli kutsunnat 1. lokakuuta ja jo kahden viikon päästä tuli kutsu taistelemaan.

Varsinaisen armeijan molemmat kävivät vasta sotien jälkeen. Sukupolvi oppi asiat siis ensin käytännössä ja vasta sitten teoriassa.

Rakennusmestari innostui eläkkeellä matkustelusta

Työuransa Veikko Kemilä teki rakennusmestarina, samoin kuin hänen kolme veljeään. Myös poika on samassa ammatissa.

– Kai me saatiin siihen malli kotoa, kun isä aina sanoi, että älkää alkako mökkiläiseksi, sillä ei pärjää.

Kemilä asui omatoimisesti kotona, kunnes silmänpohjanrappeuma vei näkökyvyn.

Neljä tytärtä ja poika onneksi muistavat minua joka päivä.

– Neljä tytärtä ja poika onneksi muistavat minua joka päivä, soittamalla tai kylässä käymällä, hän kiittelee.

Pojan kanssa hän käy kerran viikossa Kauppurienkadulla sijaitsevassa kodissaan.

– Sunnuntaisin keitämme siellä kahvit.

Tykistössä tähystysaliupseerina toimineella Kemilällä vaurioitui sodassa kuulo. Myös kiväärin päällä ollut vasen käsi jäi osuman takia ”reppanaksi”.

Kemilä jäi toistamiseen leskeksi viitisen vuotta sitten. Toisen vaimon kanssa hän ehti olla yksissä nelisenkymmentä vuotta.

– Eläkkeellä kun oltiin, niin oli hyvä matkustella, varsinkin kun vaimo osasi kuutta eri kieltä, hän kehaisee.

Matkoilla kiinnostivat erityisesti vanhat kaupungit ja niiden rakennukset, varmaan jo ammatinkin takia. Latvian pääkaupunki Riika on jäänyt mieleen suosikkina, myös siisteytensä ansiosta.

Elokuvakoneenkäyttäjällä kulkee yhä ääni

Väinö Veijola palasi sodan jälkeen maataloushommiin.

– Sitten huomasin ilmoituksen, jossa kerrottiin elokuvakoneen käyttäjän kurssista. Hain sinne ja pääsin. Toimin 25 vuotta elokuvakoneenkäyttäjänä.

Veijola muistuttaa, että huhtikuun lopun kansallista veteraanipäivää vietetään päivänä, jolloin viimeisetkin saksalaiset saatiin ajettua maasta.

Lapin sotaan minua ei enää otettu, vaan laitettiin kasvamaan.

– Mutta Lapin sotaan minua ei enää otettu, vaan laitettiin kasvamaan, Veijola naurahtaa.

Vaikka nykyisessä asuinpaikassa on hyvä olla, aika käy silti välissä pitkäksi.

– Väinö, annapas äänesi kuulua. Minulla kun on se ongelma, että kun laulan, minä sävellän uudelleen, Kemilä naurahtaa.

Ja niin Väinö Veijola laulaa Hiihtäjän laulun.

– Tämä kappale on 85 vuotta vanha, lauloin sitä jo koulussa, Veijola kertoo ja laulaa kuuluvalla äänellä luistavista hangista.

Ihan niin kuin silloin ennen.