Hartaus sunnuntaille 15.1.

Tuliaiset Lontoosta muuttuivat kerran tuliaisiksi taivaasta, kirjoittaa Antti Kulmala.

Taivastuliaisia

Isäni kävi työmatkalla Lontoossa. Kotona hän ojensi minulle poliisirekvisiittaa englantilaisittain: hienon mustan kypärän kiiltävällä kokardilla ja metalliset käsiraudat. Nämä olivat lapsuudessani hetken aikaa kalleimpia aarteitani.

Eräänä päivänä käsiraudat katosivat. Etsin niitä sisältä ja ulkoa. En osannut luovuttaa vaan kolusin kaikki mahdolliset sopet, joissa muistin kulkeneeni.
Lyyhistyin lopulta lohduttomana pihakivelle. Siinä ristin vaistomaisesti käteni ja sopersin rukouksen. Rukous oli hätähuuto Jumalan puoleen. Se oli myös mitä vannottavin pyyntö, että käsiraudat olisivat pian taas luonani.

Nousin kiveltä ja otin suunnan. En päättämällä, vaan jalkojeni johdattamana. Kuljin melko kauas pihastamme läheiselle niitylle. Siellä, sattumanvaraisessa kohdassa, niittyheinien seasta pilkisti kivi. Käänsin sen kumolleen kyseenalaistamatta toiminnon tarpeellisuutta. Kiven alta pilkistivät käsirautani puolittain saveen painautuneina.

Kun jotakin on kauan kaivannut ja tuskastumiseen asti etsinyt, löytämisen hetkeä on vaikea vastaanottaa osaksi todellisuutta. Osasin vain tuijottaa kiiltäviä käsirautoja. Rukous oli ikään kuin vielä jatkunut matkallani kivelle ja päättynyt pieneen ihmeeseen.

Kuulin myöhemmin, että naapurin perhepäivähoidossa ollut poika oli käynyt anastamassa käsiraudat hiekkalaatikkoni kulmalta. Raudat olivat kulkeneet hänen matkassaan puolen päivää, kunnes hän oli tullut katumapäälle. Lapsen logiikalla käsirautojen palauttaminen anastuspaikkaan ei kuitenkaan käynyt vaihtoehdoksi, vaan todistusaineisto oli hävitettävä. Niinpä poika oli käynyt läheisellä niityllä kääntymässä. Tämän hän oli tunnustanut hoitotädilleen.

Raudat ovat sittemmin kuluneet leikeissä loppuun ja päätyneet romumetallina roskiin. En sitä surkuttele. Tärkeämpää on jäänyt tallelle. Tuliaiset Lontoosta muuttuivat tuliaisiksi taivaasta. Sain todistaa pientä ihmettä. Ja taivastuliaisia ei kukaan meiltä riistä.

Antti Kulmala 
Kirjoittaja on diakoni

2. sunnuntai loppiaisesta
Psalmi: Ps. 105:2–5, 39–42
1. lukukappale: 2. Moos. 17:1–6
2. lukukappale: Ilm. 22:16–17
Evankeliumi: Joh. 4:5–26

Kirkkovuodessa siirrytään Jeesuksen lapsuudesta hänen julkisen toimintansa alkuun. Jeesus kutsuu ihmisiä näkemään Jumalan suuria tekoja.

Ps. 105:2–5, 39–42
Laulakaa hänelle, ylistäkää häntä,
kertokaa hänen ihmetöistään.
Ylistäkää hänen pyhää nimeään.
Iloitkoot kaikki, jotka etsivät Herraa!
Turvautukaa Herraan ja hänen voimaansa,
etsikää aina hänen kasvojaan.
Muistakaa aina hänen ihmetyönsä,
hänen tunnustekonsa ja hänen tuomionsa.
Herra levitti pilven heidän verhokseen
ja pani tulen valaisemaan yötä.
He pyysivät ruokaa, ja hän lähetti viiriäisiä
ja ravitsi heidät taivaan leivällä.
Hän avasi kallion, ja siitä kumpusi vettä,
vesi juoksi virtanaan pitkin kuivaa maata.
Herra muisti pyhän lupauksensa,
jonka hän oli antanut palvelijalleen Abrahamille.

 

2. Moos. 17:1–6
Israelin kansa lähti liikkeelle Sinin autiomaasta ja siirtyi pysähdyspaikasta toiseen Herran ohjeiden mukaisesti. Kansa leiriytyi Refidimiin, mutta siellä ei ollut kylliksi vettä. Ihmiset alkoivat moittia Moosesta ja sanoivat: ”Anna meille vettä juotavaksi.” Mooses kysyi heiltä: ”Miksi te syytätte minua? Miksi te koettelette Herran kärsivällisyyttä?” Mutta koska he kärsivät janosta, he nurisivat Moosesta vastaan ja sanoivat: ”Minkä vuoksi toit meidät Egyptistä tänne? Siksikö, että saisit tappaa meidät janoon lapsinemme ja karjoinemme?” Silloin Mooses rukoili apua Herralta ja sanoi: ”Mitä minun pitää tehdä tälle kansalle? Kohta he jo varmaan kivittävät minut!” Herra sanoi: ”Lähde kulkemaan muiden edellä ja ota mukaasi muutamia Israelin vanhimmista. Ja kun lähdet, ota sauvasi, jolla löit Niilin vettä. Minä olen sinua vastassa kalliolla Horebin luona. Lyö kallioon, niin siitä alkaa juosta vettä ja kansa saa juodakseen.” Mooses teki niin Israelin vanhimpien nähden.

 

Ilm. 22:16–17
”Minä, Jeesus, olen lähettänyt enkelin luoksenne, jotta seurakunnat saisivat tämän todistuksen. Minä olen Daavidin juuriverso ja suku, kirkas aamutähti.”
   

 Henki ja morsian sanovat: ”Tule!” Joka tämän kuulee, sanokoon: ”Tule!” Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä.

 

Joh. 4:5–26
Matkallaan Jeesus tuli Sykar-nimiseen Samarian kaupunkiin. Sen lähellä oli maa-alue, jonka Jaakob oli antanut pojalleen Joosefille, ja siellä oli Jaakobin kaivo. Matkasta uupuneena Jeesus istahti kaivolle. Oli keskipäivä, noin kuudes tunti.
   

 Eräs samarialainen nainen tuli noutamaan vettä, ja Jeesus sanoi hänelle: ”Anna minun juoda astiastasi.” Opetuslapset olivat menneet kaupunkiin ostamaan ruokaa. Samarialaisnainen sanoi: ”Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta?” Juutalaiset eivät näet ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa.
   

 Jeesus sanoi naiselle: ”Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala on antanut, ja ymmärtäisit, kuka sinulta pyytää juotavaa, pyytäisit itse häneltä, ja hän antaisi sinulle elävää vettä.” Nainen sanoi: ”Herra, eihän sinulla edes ole astiaa, ja kaivo on syvä. Mistä sinä lähdevettä ottaisit? Et kai sinä ole suurempi kuin isämme Jaakob, jolta olemme saaneet tämän kaivon? Hän joi itse tämän kaivon vettä, ja sitä joivat hänen poikansa ja hänen karjansakin.” Jeesus vastasi hänelle: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Nainen sanoi: ”Herra, anna minulle sitä vettä. Silloin minun ei enää tule jano eikä minun tarvitse käydä täällä veden haussa.”
   

 Jeesus sanoi hänelle: ”Mene hakemaan miehesikin tänne.” ”Ei minulla ole miestä”, nainen vastasi. Jeesus sanoi: ”Totta puhuit: ei sinulla ole miestä. Viisi miestä sinulla on ollut, ja se, jonka kanssa nyt elät, ei ole sinun miehesi. Siinä puhuit totta.” Nainen sanoi: ”Herra, minä huomaan, että sinä olet profeetta. Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa.” Jeesus vastasi: ”Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Te kumarratte sellaista, mitä ette tunne, mutta me kumarramme häntä, jonka tunnemme, sillä pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta. Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”
   

 Nainen sanoi: ”Minä tiedän kyllä, että Messias tulee.” – Messias tarkoittaa Kristusta. – ”Kun hän tulee, hän ilmoittaa meille kaiken.” Jeesus sanoi: ”Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.”

 


Jaa sivu eteenpäin


Lue artikkeliin liittyviä aiheita

Mitä mieltä olit artikkelista?

Millaisia ajatuksia tai tunteita juttu herätti? Haluatko lähettää viestin haastatellulle tai jutun tekijälle? Anna risuja tai ruusuja alla olevalla lomakkeella. Arvomme palkintoja palautteen antajien kesken, joten jätä yhteystietosi, mikäli haluat osallistua arvontaan.

Palautelomake (artikkelit)

Aiheeseen liittyvää