Kolumni: Autiotalojen puolesta

22.1.23

"Ihmistaloa ei voi ajaa kumoon. Se on ajan armoilla – lahoaa entisestään tai remontoidaan, riippuen siitä, minkälainen toimijuus ihmisellä itsellään on ja saako hän apua toisilta. Pitää suostua toisten autettavaksi ja ponnistella itsekin", pohtii Jenni Siljander.


Olin joskus autiotalo. Sisuksissani huhuilivat kummitukset. Autioiden talojen lähestyminen pelotti, mutta unissani jouduin niihin. Ne olivat harmaita, pölyisiä ja elottomia, ja yläkerrassa istui tuolilla hampaaton luuranko. Tuli äkkiä tarve juosta karkuun.

Kristinuskoon kasvaneena tiesin, että Jeesus on myös autiotalojen ystävä. Mutta mitä autiotalo tarjoaa muille ihmisille? Ne ruukataan ajaa puskutraktorilla kumoon, tilalle rakennetaan uusi ja kaunis.

Ihmistaloa ei voi ajaa kumoon. Se on ajan armoilla – lahoaa entisestään tai remontoidaan, riippuen siitä, minkälainen toimijuus ihmisellä itsellään on ja saako hän apua toisilta. Pitää suostua toisten autettavaksi ja ponnistella itsekin. Yhdessä siis.

Autiotalo voi saada paikatun katon, kun joku huomaa, että sisään sataa. Se voi saada ehjät ikkunat, kun käy ilmi, miten kylmä on tuulen keskellä. Talon voi maalata kauniilla väreillä, kun selviää, että seinät ovat huolenpidon arvoiset. Siitäpä repeääkin iso riemu: vähän yhtä väriä sinne ja toista tuonne tai miten vain haluaa. Yhtä kaikki, upeaa on ymmärtää, että saa näyttää omanlaiseltaan.

Nykyisin vanhat talot kiehtovat minua. Rikkinäinen, korjattu ja kulunut on kaunista, ja talojen tarinat puhuttelevia. Unieni talot eivät ole enää autioita, vaan täynnä kiinnostavaa tutkittavaa ullakolta kellariin asti. Musiikki soi, ja voin ottaa vieraat lämpimästi vastaan. Jostain avautuu jännittävä käytävä, jota en ennen huomannut, ja takapihan puutarha on laaja ja moniulotteinen.

Kaikkea ei saa korjattua koskaan.

 

Remontissa on kulunut vuosia. Kaikkea ei saa korjattua koskaan. Mikä on ylläpitänyt toivoa? Luottamus Jumalan syliin ja valon voittamiseen. Toiset ihmiset, jotka ovat pitäneet kädestä. Jokainen hyvä vieras talossani on antanut lahjoja, joilla olen voinut remontoida, sisustaa, siivota ja järjestää. Talossani soivaan musiikkiin liittyy jokaisen siellä käyneen ystävän laulu, se antaa rytmin askeleilleni, tanssin kiitosta.

Mieltäni satuttaa silti kysymys: ”Miten tällainen voisi olla totta jokaiselle kaipaavalle?!” Ettei yksikään autiona kyhjöttävä talo joutuisi puskutraktorin alle.

Kirjoittaja on Oulun seurakuntien oppilaitospastori

=> Anna palautetta kolumnista täällä

Lue lisää aiheesta:

Näkemyksiä