Kommentti: Hetki, kun makasin museon lattialla

23.1.23

"Ensimmäinen vieras ajatuksissa oli häpeä. Mitä muut ajattelevat minusta, liikekielestäni? He taatusti arvostelevat tai ainakin arvottavat minua tekemiseni perusteella", toimittaja Saara Pasanen pohti tanssiessaan pitkästä aikaa.


Teksti: Saara Pasanen . Kuvat: Saara Pasanen .

Tanssi oli iso osa elämääni ennen vuosituhannen vaihdetta: lukion kurssikirjojen pänttäämisen ja vihkoihin piirrettyjen nimikirjainten lisäksi kalenteriin ei juuri muuta mahtunutkaan. Elämä kuitenkin vei, ja tanssin kaltaisia liikkeitä on suoritettu viime vuosina lähinnä yökerhojen tahmaisilla tanssilattioilla.

Kun astuin Taidemuseon toiseen kerrokseen Laura Hellstenin luennon jälkeen, olisin halunnut liki lakata olemasta. Tajusin, että Tanssi ja liike -työpaja tapahtuu museon yleisissä tiloissa, ei suinkaan suljettujen ovien takana. Olimme kaikkien katseiden alla.

Ensimmäinen vieras ajatuksissa oli häpeä. Mitä muut ajattelevat minusta, liikekielestäni? He taatusti arvostelevat tai ainakin arvottavat minua tekemiseni perusteella. Pakenin takariviä kohti. Hellsten ohjasi osallistujat rivimuodostelman sijaan lempeästi ympyrään, jossa me katsoimme toisiamme, sattumanvarainen kasa nimettömiä ihmisiä.

Suljin silmäni, kun lähdimme liikkumaan. Olin edelleen tuskaisen tietoinen itsestäni. Siitä, että olen joskus osannut tehdä tämän paremmin. Samalla tuntui hyvältä kuunnella oman kehon viestejä, maadoittaa itsensä molempien jalkapohjien painolla lattiaa vasten. Häpeä laantui, ajatusten virta hiljeni vähitellen.

Hellsten kehotti meitä kääntymään vieressä olevan ihmisen puoleen. Liikutimme toisiamme peilikuvana, koskematta. Olen harvoin katsonut täysin tuntematonta ihmistä suoraan silmiin näin pitkää aikaa.

Parin kanssa liikkuessa olin täysin läsnä hetkessä. Muut ihmiset, äänet tai seinille ripustetut taideteokset eivät olleet olemassa minulle. Oli vain tämä hetki. Tämä liike.

Hetkeä myöhemmin makasin vatsallani museon likaista parkettilattiaa vasten ja kuuntelin, kun Hellsten puhui: ”Mitä haluaisit jättää tähän hetkeen? Tai mitä saada tästä itsellesi?”

Liikutuin.

Lopuksi jokainen osallistuja sai kirjoittaa omat nimikirjaimensa ympyrän keskelle. Liikkeillä, jotka inspiroituivat ympärillä olevasta taiteesta. Liikkeillä, joiden on tarve tulla nähdyksi. Olin vuorossa heti toisena. Häpeä oli kadonnut, en ehtinyt ajatella. Tein.

Toisia katsellessani mieleeni pulpahti ajatus, josta en saanut ihan täysin selvää. Siinä saattoi lukea jotenkin näin: Väärin on tässä yhteydessä huono sanavalinta. Kaikki liike on oikein ja tarpeellista.

Lue lisää aiheesta:

Näkemyksiä