Pääkirjoitus: Sata vuotta valinnanvapautta

17.1.23

"Uskonnonvapauslaki on myös haaste kirkollemme. Kirkon pitää lunastaa paikkansa ihmisen elämässä. Tarvitaan rohkeutta ja avoimuutta", kirjoittaa Vesa Palokangas.


Tämän vuoden alussa tuli kuluneeksi 100 vuotta uskonnonvapauslain voimaan tulosta. Laki antoi mahdollisuuden harjoittaa uskontoa julkisesti tai yksityisesti tai olla sitä harjoittamatta, kunhan ei loukattu lakia tai hyviä tapoja. Uuden lain mukaan uskonnollisten yhteisöjen perustaminen ei enää rajoittunut kristilliseen oppiin, vaan koski kaikkia uskonnollisia ja ei-uskonnollisia maailmankatsomuksia.

Uskonto ja uskonnollisuus mielletään henkilökohtaisiksi asioiksi. Oma vakaumus ja uskonnollinen toiminta ovat eri ihmisillä eri tavalla ymmärrettäviä ja käytännössä toteutettavia.

Jollekin uskonto ja sen harjoittaminen ovat jokapäiväisiä tai jokaviikkoisia toimintoja. Joillekin se on arkipäivän kristittynä elämistä, joka ei vaadi erityistä huomiota. Se on elämäntapa. Toivottavasti se ei ole pakkoa ja velvollisuutta.

Kuka on oikeassa ja kuka väärässä? Helposti saatamme langeta arvioimisen syntiin, jossa mittaamme toisten uskoa ja emme kenties näe malkaa omassa silmässä. Meidän tehtävämme ei ole valvoa muiden kuin omaa uskoamme. Siinäkin on tehtävää kylliksi.

Uskonnonvapauslaki on myös haaste kirkollemme. Kirkon jäsenyys ja siinä toimiminen ei ole itsestäänselvyys. Se näkyy muun muassa kirkosta vieraantumisena ja eroamisena. Sen seurauksena kirkon ja seurakuntien toimintaedellytykset rajoittuvat.

Kirkon pitää lunastaa paikkansa ihmisen elämässä. Tarvitaan rohkeutta ja avoimuutta. Rohkeutta puhua Jumalan läsnäolosta ja armollisuudesta. Ei meidän tarvitse olla muuta kuin rehellisiä sanomallemme. Mutta jokainen tekee valintansa itse.

Kirjoittaja on Muhoksen seurakunnan kirkkoherra

=> Anna palautetta pääkirjoituksesta

Lue lisää aiheesta:

Muhoksen seurakunta Näkemyksiä