Toistensa parhaat työkaverit

21.1.23

Tämä on yhteinen unelmamme,
josta haaveilimme pitkään, toteavat reilut kymmenen vuotta sijaisvanhempina toimineet Anne ja Marko Turpeinen.


Teksti: Elisa Rasmusson . Kuvat: Elisa Rasmusson .

Turpeisten matka sijaisvanhemmuuteen alkoi varsin vauhdikkaasti: tuleva koti Vihannin SOS-lapsikylässä ei ollut vielä täysin valmis, kun ensimmäinen sijoitettava lapsi oli jo tulossa.

Öitä vietettiin vierailuasunnossa. Joulun alla 2012 päästiin omaan kotiin, jossa huomattiin, että jääkaappi ei toimi, sulake paloi kinkkua paistaessa ja huonekaluja koottiin talkoilla.

Loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin hyvin, ja nyt tapahtumat jo naurattavat, vaikka silloin se tuntui suurelta kaaokselta, kertovat Anne ja Marko Turpeinen.

Päätös sijaisvanhemmuudesta koski koko perhettä

Ajatus sijaisvanhemmuudesta kyti pariskunnan mielissä pitkään. Anne valmistui sosionomiksi ja Marko lähihoitajaksi. Molemmat tekivät töitä tahoillaan. Haaveissa kuitenkin oli, että he saisivat joskus työskennellä yhdessä: ehkä ryhmäperhepäiväkodissa tai omassa päiväkodissa.

Perheeseen syntyi kaksi poikaa, jotka ovat nyt jo nuoria aikuisia.

Vuoden 2012 alussa he ottivat yhteyttä SOS-lapsikylään ja kävivät sen järjestämän valmennuksen. Valmennus ei sido mihinkään, eikä myöskään takaa sitä, että automaattisesti voi alkaa sijaisvanhemmiksi.

Mietimme asiaa myös silloin alakouluikäisten poikiemme näkökulmasta.

 

– Mietimme asiaa myös silloin alakouluikäisten poikiemme näkökulmasta. Voimmeko viedä heitä pois Oulusta, olihan siellä heillä on omat kaveripiirinsä ja tuttu koulu.

Pojat kävivät myös lapsille tarkoitetun valmennuksen. Kotona juteltiin siitä, mitä muutto tarkoittaisi, ja miten sen mukana tuomat asiat muuttaisivat arkea erilaiseksi. Pojat innostuivat ajatuksesta.

– Olemme kysyneet heiltä, miltä muutto tuntui jälkikäteen ajateltuna. He ovat olleet iloisia siitä, että Vihantiin muuton jälkeen olimme kotona, kun he lähtivät kouluun ja tulivat sieltä kotiin. Oulussa tilanne oli erilainen: välillä he joutuivat viettämään aikaa myös yksin ja huolehtimaan aamupalat ja kouluun lähtemiset itse, koska olimme töissä kodin ulkopuolella.

Turvana viidelletoista lapselle

Suurimmillaan Turpeisten kotona on asunut kymmenen henkeä. Tällä hetkellä siellä asuu Annen ja Markon lisäksi heidän nuorempi poikansa sekä kolme sijoitettua lasta. Yksi heistä on asunut Turpeisilla alusta alkaen.

– Kotimme on toiminut kotina viidelletoista lapselle. Joku on ollut meillä vain muutaman päivän ja toinen taas vuosia. Vaikka lapsen pois muuttoon liittyy aina itkua, liittyy siihen myös tunne, että jotain hienoa on tapahtunut: asiat ovat menneet parempaan suuntaan.

– Kerromme lapsille ja nuorille aina ennen heidän lähtöään, että olemme edelleen olemassa, että ne paperilla olevat jutut loppuvat, mutta ihmissuhde ei lopu.

Meiltä jo pois muuttaneet nuoret saattavat soittaa, ja kysyä vaikka jonkun ruuan reseptiä.

 

– On ihana, että meiltä jo pois muuttaneet nuoret saattavat soittaa, ja kysyä vaikka jonkun ruuan reseptiä. Ainakin jotain on jäänyt mieleen, nauravat Anne ja Marko.

Lapsille Anne on Anne ja Marko on Marko. He sanovat, että heitä saa myös kutsua äidiksi ja isäksi, mikäli lapsi niin haluaa tai kokee luontevaksi.

– Emme kuitenkaan halua viedä biologisten vanhempien paikkaa, tai vähentää heidän arvoaan, muistuttavat Turpeiset.

Turpeiset toimivat myös tukiperheenä viidelle lapselle.

 

Lapset eivät ole työ vaan elämäntapa

– Olemme valinneet tämän elämäntavan ja tunnemme olevamme juuri omalla paikallamme. Tietenkin toive on, että maailma olisi niin hyvä paikka, että kaikki voisivat asua omissa kodeissaan, mutta niin kauan, kuin lapset tarvitsevat sijaiskotia, meillä on heille paikka, sanovat Turpeiset.

– Lapset eivät ole meille työ, vaan työtä ovat palaverit ja tapaamiset, jotka liittyvät lapseen, jota en ole itse synnyttänyt, toteaa Anne.

Tällä hetkellä Marko käy töissä kodin ulkopuolella. Lapset ovat kouluikäisiä, joten molempien vanhempien kotona olo ei ole välttämätöntä.

Olisi mahtavaa, jos meille vielä tulisi sijoitettuja lapsia.

 

– Minulla on hyvät työkaverit, ja mukava työ. Sijaisperheenä toimiminen on kuitenkin ollut jo pitkään elämäntapa, ja olisi mahtavaa, jos meille vielä tulisi sijoitettuja lapsia. Jos näin käy, jään pois kodin ulkopuolisesta työstä, ja keskityn täysin sijaisvanhemmuuteen.

 

Parisuhteelle varataan aikaa kalenterista

Turpeiset toteavat olevansa toistensa parhaat työkaverit, mutta myös aviopari. Perhehoitajan vapaat he viettävät kahdestaan ja tekevät jotain mukavaa aikuisten kesken.

Viikottain pidämme ”treffipäivän” sillä välin, kun lapset ovat koulussa.

 

– Ja viikottain pidämme ”treffipäivän” sillä välin, kun lapset ovat koulussa. Siitä on merkintä kalenterissa, ja se on asia, josta emme tingi. Teemme yhdessä pieniä asioita: käymme vaikka kahvilla tai pyöräilemässä. Toisesta voi aina oppia uusia asioita, ja se on parisuhteen suola.

Anne ja Marko kuvaavat, että heillä on iso tehtävä: tavoitella tavallista. Vuosien varrelta mieleen tulee hienoja muistoja, kuten kalastusreissu, jonne yhdeksät erikokoiset kumisaappaat odottivat rivissä lähtöä, tai minibussin täyteen tavaraa ahdettu perä, päällimmäisenä polkutraktori, jonka pieni sijoitettu lapsi oli saanut lahjaksi.

– Tässä tehtävässä ei voi ajatella olevansa koko ajan töissä: tämä on meidän elämäämme. Elämäntapa on antanut meille ison perheen, paljon tärkeitä ihmissuhteita ja mahdollisuuden tehdä yhdessä töitä. Ja toisaalta: tämä on meidän työmme, meidän ammattimme, joka vaatii ammattitaitoa ja kouluttautumista. Tämä on unelmamme.

  • Lisätietoja sijaisvanhemmuudesta voi tiedustella Oulun SOS-lapsikylän palveluvastaava Anu Jämsältä, anu.jamsa@sos-lapsikyla.fi tai numerosta 044 7614 160.

=> Anna palautetta haastattelusta täällä

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä Yleinen