Kari Suvanto on näkyvien muistojen mies

– Peiliin katsoessani en näe tatuointeja, en ajattele itseäni niiden kautta. Ne eivät sanele minua ihmisenä. Olen kuviani vahvempi persoona, toteaa diakoniharjoittelua Haukiputaan seurakunnassa suorittava Kari Suvanto.

27-vuotias Suvanto aloitti sosionomi-diakonin opinnot vajaat kaksi vuotta sitten. Taustalla olivat lukio-opinnot, joiden jälkeen Suvanto on ollut työelämässä vain lyhyitä pätkiä.

– Heti lukion jälkeen hain sosionomikoulutukseen, mutta en päässyt opiskelemaan. Minua on aina kiinnostanut ihmisläheinen työ, ihmisten auttaminen. Minulla ei ole kädentaitoja tai innostusta vaikkapa insinööriksi. Koen, että minun vahvuuteni on juuri ihmisten kohtaaminen, työ ihmisten keskellä.

Ennakkoluulot hälvenevät jutellessa

Oululainen Suvanto on ollut harjoittelussa nuorten työpajalla sekä kuntouttavassa työtoiminnassa kouluavustajana. Työ lasten ja nuorten parissa kiinnostaa.

– Sosionomiopintoihin liittyen tein harjoittelun Haukiputaan nuorten työpaja Jatulissa. Se oli mahtava paikka, olisin voinut jäädä sinne töihin. Nuoret olivat avoimia, ja ottivat minut hyvin vastaan. Moni kertoi, että että minua oli helppo ja luonteva lähestyä. Koin itse samoin.

Diakoniharjoittelussa Suvanto on päässyt mukaan monenlaiseen toimintaan: ruuan jakeluun, kotikäynneille, kerhoihin, yhteiselle aamupalalle. Hän kertoo, että kohtaamiset ihmisten kanssa ovat olleet mukavia ja lämpimiä.

– Olen kokenut positiivista ihmettelyä ihmisiltä, lähinnä ulkonäkööni liittyen. Jos ennakkoluuloja on ollut, ne ovat hälventyneet juttelemalla.

Aion pitää myös yhteisen aamupalan yhteydessä esitelmän ennakkoluuloista ja erilaisuudesta, kertoo Suvanto.

– En jännittänyt harjoittelun aloittamista, ja kun ensimmäisen kerran tapasin ohjaajani Minnan, tunsin, että positiivinen energia täytti huoneen. Minut on otettu hyvin vastaan, ja joka aamu lähden iloisella mielellä töihin.

Ihmisläheinen työ on nautinto

Harjoitteluaika on tuonut varmuutta olla erilaisten ihmisten parissa.

– Erilaisten siinä suhteessa, kuin missä normaalisti olen tottunut olemaan. Olen kuullut monenlaisia ihmiskohtaloita, iloja ja suruja.

– Diakonia on upea tapa toimia: se on kädestä käteen auttamista, ei kasvotonta toimintaa.

Ihmisläheinen työ on minulle tärkeää.

– Työn tärkeys on yllättänyt minut. En tiennyt, miten laaja työnkuva diakoniatyössä voi olla. Ihmisläheinen työ on minulle tärkeää, nautin työstä, jolla on merkitys.

Vapaa-ajallaan Suvanto harrastaa skeittausta.

– Se on minulle elämäntapa, joka muokkaa myös ajattelutapaani. Olen skeitannut aktiivisesti 15 vuotta, talvisin kerran viikossa, kesäisin lähes päivittäin. On mahtavaa, miten oudot ihmiset alkavat jutella ja vaihtaa kokemuksia, ja tätä kautta tuttavapiiri laajenee.

– Skeittauksessa hienointa on vapauden tunne! Pienet murtumatkaan eivät saa pysymään pois laudan päältä, nauraa Suvanto.

Isyys on ollut luontevaa alusta alkaen

Opiskelun lisäksi Suvannon elämään kuuluu isyys.

– Minulla on kaksi lasta, 5- ja 6-vuotiaat, tytär ja poika. Isyys on elämän hienoin asia. Tulin isäksi nuorena, mutta jo silloin tunsin sen olevan hyvin luontevaa minulle.

Suvanto viettää aikaa lastensa kanssa ulkoillen, leikkien ja höpötellen.

Haluan olla läsnä oleva isä.

– Elämämme on rentoa ja leikkisää. Haluan olla läsnä oleva isä.

Omasta lapsuudestaan Suvanto muistaa, kuinka äiti oli aina läsnä.

– Jouduin olemaan itse paljon sairaalahoidossa, koska minulla puuttui syntyessäni ruokatorvi. En ole kuitenkaan antanut sairauteni vaikuttaa elämääni. Ajattelen, että synkistelyyn ei ole aikaa.

Isän kuolema jätti omat jälkensä

– Omaa lapsuuttani muistelen usein, se oli turvallista ja mukavaa, tavallista elämää. Jopa unissani palaan lapsuuden maisemiin.

Isä kuoli yllättäen, kun Kari Suvanto oli 12-vuotias.

– Isä oli sosiaalialalla töissä ja hyvin suojeleva siskoani ja minua kohtaan. Joskus mietin, olisiko elämä mennyt jollain tavalla eri lailla, jos isä olisi saanut elää. Jossitteluun en kuitenkaan kuluta aikaa.

Joskus mietin, olisiko elämä mennyt jollain tavalla eri lailla, jos isä olisi saanut elää.

– Ajattelen, että olen elämäni aikana kokenut isoja asioita: oman sairauteni, isäni kuoleman, lasteni syntymät, syvän masennuksen, josta on jo vuosia, mutta joka on jollain tavalla kuitenkin vaikuttanut elämääni.

Suvanto kokee, että kaikki eletty on tehnyt hänestä juuri hänet. Hän kuvaa olevansa perustyytyväinen elämäänsä.

– En ota itseeni siitä, mitä ohimenevä ihminen minusta ajattelee vaikkapa ulkonäköni perusteella. Omana itsenäni olemalla pääsen pitkälle.

– Tiedän, että kun minut oppii tuntemaan, näkee myös kaiken piirretyn läpi.

=> Millaisia ajatuksia haastattelu herätti? Kerro se täällä.