Virpomisella on kristilliset juuret

Palmusunnuntaina virvotaan Jeesuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi. Kristittyjen tiedetään kulkeneen palmusunnuntain kulkueissa palmunoksat käsissään jo 300-luvulla. Meillä pohjoisessa palmunoksien korvikkeeksi otettiin pajunoksat.

Miten virpominen on muuttunut, arkistotutkija Juha Nirkko Suomalaisen kirjallisuuden seurasta?

– Virpominen nykymuodossaan on suhteellisen nuori ilmiö. Se levisi toisen maailmansodan jälkeen Karjalasta tulleiden siirtolaisten mukana.

– Ortodoksiseen kulttuuriperintöön kuuluu virpominen oksilla, jotka on siunattu pyhitetyllä vedellä. Virpomalla ortodoksit toivottavat tuttaville, ystäville ja sukulaisille Jumalan siunausta tulevalle vuodelle.

– Nykyvirpominen on sekoitus itäistä ja läntistä perinnettä. Oksalla virpomiseen on yhdistynyt läntinen trullina kiertelyn perinne.

– 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussakin Suomessa harrastettiin yleisesti elinkeinomagiaa: Rullit tai trullit pyrkivät naapurin navettaan leikkaamaan eläinten karvoja tai jopa nahanpaloja. Tällä haluttiin tuhota toisten karjaonni.

– Trullina kiertely muuntui myös lastenperinteeksi, joka oli suosittua jo 1800-luvulla Länsi-Suomessa. Mukaelma trullikulttuurista alkoi 1940-luvulla sekoittua itäsuomalaisten virpomiseen ja vähitellen pienet virpojat alkoivat pukeutua noidiksi.

– Nykyisin virpominen on karnevalisoitunut: lapsista asuihin sonnustautuminen on hauskaa, heille pukeutuminen on osa virpomisen konseptia.

Joka vuosi paheksutaan, kuinka palmusunnuntaita ei enää erota halloweenista ja kuinka virpominen on vain ärsyttävää kerjäämistä. Suhtaudummeko virpomiseen turhan tiukkapipoisesti?

– Aikuiset voisivat olla vähän avarakatseisempia. Ei siitä pääsiäinen mene pilalle, vaikka ovelle ilmaantuisikin ei-toivottu virpoja.

– Virpominen muuttuu eikä sen kehitystä pysty ohjaamaan. Juuri siinä on kansanperinteen käyttövoima, nyt ja kautta aikojen. Se mikä toimii, elää. Ja jostain syystä tämä virpomakiertue toimii.

– En ryhdy perinnepoliisiksi. Itse asiassa jo Karjalassa virpomiseen liittyi paljonkin muuntelua – esimerkiksi aikuiset miehet saattoivat virpoa toisiaan viinaryypyn toivossa ja toisinaan virpomiseen liittyi myös sosiaalityön ulottuvuus, kun varaton virpoi varakkaampaa.

Pitäisikö virpomiseen kehittää jonkinlainen etiketti nimenomaan aikuisille?

– Aikuinen ei ainakaan saa käyttäytyä tylysti, vaikka ei haluaisikaan osallistua tähän leikkiin. Virpomiseen voi koettaa suhtautua ilon kautta, iloisena kohtaamisena.

Säilyykö virpominen?

– Se on säilyttämisen arvoinen, elävä perinne. En usko, että se ihan helposti katoaa.

– Itse pidän mieluummin tämän olemassa olevan karkinkeruukierroksen kuin otan tilalle amerikkalaistyylisen karkki tai kepponen -kierroksen syksyllä.

Juttu on julkaistu Rauhan Tervehdyksessä numero 10/2016 ja uudelleen verkossa maaliskuussa maaliskuussa 2018.