Äidin ikävä on ikuinen

– Henkka ei ole kertaakaan tullut uniini. Jos hän tulisi, haluaisin sanoa hänelle, että rakastan häntä, olen aina rakastanut, ja tulen aina rakastamaan. Niin sanoisin, koska en tiedä, kuinka nopeasti se hetki olisi ohi. Se olisi tärkein asia, jonka haluaisin sanoa, vaikka mikään ei tuo häntä takaisin.

Näin miettii Marja Tervahauta, jonka poika Henri menehtyi yllättäen 37-vuotiaana tammikuussa.

– Kun kaksi poliisia seisoi kotimme ovella aamulla kysymässä, olenko Henrin äiti, halusin pysäyttää maailman ja muuttaa sen asian, jonka tiesin heidän kohta minulle kertovan.

Se hetki on rajapyykki elämässäni.

– Se hetki on rajapyykki elämässäni. On aika ennen sitä, ja aika sen jälkeen. Elämä muuttui lopullisesti.

***

Suruviestin tuoneet poliisit olivat Marjan luona niin kauan, että paikalle tulivat Marjan aviomies sekä Henrin nuorempi veli. Poliisit kutsuivat myös kriisipäivystyksen työntekijät paikalle. Henrin veli ilmoitti tapahtuneesta muille sisaruksille sekä Henrin isälle.

– Ensimmäiset päivät Henrin kuoleman jälkeen olivat täynnä kauhua ja epäuskoa. Aamulla herättyäni, jos olin edes saanut nukuttua, ensimmäinen ajatus oli, että tämä ei ole totta. Yö yritti lievittää järkytystä, mutta aamu iski todellisuuden vasten kasvoja.

– Epätodellisuuden tunne tulee yhä silloin tällöin. Minulla oli fyysisesti huono olo, vatsa oli kipeä, eikä ruoka maistunut. Ajattelin, että tästä ei voi koskaan selvitä.

Epätodellisuuden tunne tulee yhä silloin tällöin.

– Minulla on kriisityöntekijän koulutus, ja kaiken sen surun ja kauhun keskellä tartuin oppeihin, joita koulutus oli antanut: aina on toivoa, kaikesta selviää, vaikka siitä ei täysin toipuisikaan, niin elämää pystyy jatkamaan.

– Tartuin teoreettiseen tietoon, siihen, jolla olen auttanut ja neuvonut myös muita. Se ei lohduttanut eikä helpottanut, mutta kannatteli shokkivaiheen yli.

– Jos kuulin lohduttavia sanoja, joissa ”aika parantaa”, ajattelin, että miten muka, koska aika ei vain tuntunut kuluvan ollenkaan.

Marja oli sairauslomalla useita kuukausia. Ystävät tarjosivat apuaan ja pitivät huolta: toivat ruokaa ja huolehtivat arkisten asioiden sujumisesta.

– Sellaista apua sureva ihminen ainakin alkuvaiheessa tarvitsee, vaikkei osaa sitä välttämättä pyytää. Myös kriisipäivystyksen ja kriisikeskuksen apu on arvokasta ja tärkeää. Heiltä sain henkisen tuen lisäksi myös apua asioiden järjestämisessä.

***

Hautajaiset pidettiin noin kuukauden kuluttua kuolemasta, ja niiden järjestäminen piti Marjan kiinni arjessa. Henrin veljet olivat apuna käytännön järjestelyissä. Henrin ystäviä tuli käymään osanottokäynnillä Marjan luona, se tuntui hyvältä.

– Henrille tehtiin ruumiinavaus, ja saimme käydä hyvästelemässä hänet. Olin varautunut näkemään Henrin kasvot, mutta hautaustoimiston edustaja kertoi kasvoissa jo näkyvän kuoleman aiheuttamia, joskin tavanomaisia, merkkejä.

– Teimme päätöksen, että arkku avataan, mutta kasvoliina pidetään kasvoilla. Olimme vieneet Henrille omat vaatteet arkkuun puettavaksi. Tunnustelin hänen kehoaan varovasti peiton päältä, halusin tuntea tutut, leveät hartiat, joita olin niin monesti halannut. Tunnustelin myös kasvoja kasvoliinan päältä. Kehosta hohkaava kylmyys hätkähdytti minua.

Kehosta hohkaava kylmyys hätkähdytti minua.

– Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi en pyytänyt, että saisin nähdä vaikka Henrin kädet, nekin olivat peiton alla. Siinä tilanteessa en ymmärtänyt esittää toivetta käsien näyttämisestä. Joskus mielessä kävi ajatus: oliko arkussa todellakin Henri? Laitoin hänelle arkkuun omista hiuksistani tehdyn letin ja pienen huovutetun sydämen. Ajattelen, että osa minua menee siinä hänen mukanaan.

***

– Halusin, että asiat etenevät niin, ettei pitkiä odotteluja siunauksen, tuhkauksen ja uurnan laskun välillä ole. Henri siunattiin lauantaina, tuhkattiin seuraavana maanantaina ja uurna laskettiin keskiviikkona. En halunnut ajatella, että lapseni maalliset jäännökset sisältävä uurna olisi varastoituna jossain hyllyssä odottamassa maahan laskua.

– Siunaustilaisuus oli kaunis, ja pappi Lauri Holma sekä kanttori Jaakko Tyni olivat juuri oikeat ihmiset toimittamaan sitä. He olivat aidosti läsnä, kuuntelivat ja opastivat, toteuttivat toiveeni ja sanoivat oikeat juuri oikeat sanat, joista sain lohtua.

Kun oma lapsi menehtyy, häneen liittyvät asiat ovat hauraita.

– Kun oma lapsi menehtyy, häneen liittyvät asiat ovat hauraita ja vanhemmat saattavat reagoida yllättävästi tavallisissakin tilanteissa. Tämän haurauden he ymmärsivät.

Hautajaisiin osallistui paljon Henrin ystäviä ja muistotilaisuudessa soitettiin Henrin mielimusiikkia.

– Lisäsin soittolistaan myös omia valintojani, jotka ovat merkityksellisiä minulle ja liittyvät muistoihini Henristä. Minulla on hautajaisista muistona valokuvakirja sekä muistokirja, johon vieraat jättivät viestejä ja valokuvia.

– Henrin kuoleman jälkeen olen saanut lohtua sanoista, joita löytyy lauluista, kirjoista tai runoista. Olen tallentanut niitä puhelimeni muistiin. Ne peilaavat omia tuntemuksiani, joita en ole itse kyennyt sanoittamaan.

***

Marja muistelee päivää, jona Henrin uurna laskettiin maahan.

– Menimme hakemaan uurnaa Intiöstä. Tilanne oli minulle uusi, en ollut koskaan ennen ollut uurnaa noutamassa. Kun näin uurnan ovelta, lähestyin sitä varovasti, ensin vain katsellen, en rohjennut koskea siihen.

Kun laskimme uurnan hautaan, ajattelin, että Henri ei ole enää siinä.

– Kun laskimme uurnan hautaan, ajattelin, että Henri ei ole enää siinä, vaan hänen sielunsa ja henkensä on mukanani kaikkialla, missä minäkin olen.

***

Nyt, kun Henrin kuolemasta on kulunut yli seitsemän kuukautta, Marja on palannut takaisin töihin.

– Käyn yhä läpi monenlaisia tunteita, ja huomaan myös vihaa ja kiukkua. Elämän merkitystä on pitänyt miettiä: miksi tällaista tapahtuu?

Elämässä ja arjessa kiinni ovat pitäneet nuoremman pojan kaksi lasta, joita Marja on hoitanut. He ovat olleet valo suuren surun keskellä, samoin terapia, jonka Marja aloitti toukokuussa.

8-vuotiaan lapsenlapsen kanssa Marja on käsitellyt Henrin kuolemaa hyvin luonnollisella tavalla.

Olen kertonut, että välillä voi mummulla tulla ikävä Henriä ja itkettää.

– Voin tarvittaessa itkeä hänen seurassaan. Olen kertonut, että välillä voi mummulla tulla ikävä Henriä ja itkettää, mutta se menee kohta ohi. Lapsen suhtautuminen oli mutkatonta ja käytännöllistä: hän lohdutti ja sanoi että nyt voit poistaa Henrin puhelinnumeron puhelimestasi. Yhdessä totesimme, että ei ole kuitenkaan pakko poistaa, jos ei raski.

Marja liittyi myös Facebookin valtakunnalliseen nuoren tai aikuisen lapsen menettäneiden ryhmään. Hän keräsi Oulun lähellä asuvista ryhmäläisistä pienen joukon, joka on yhteydessä Whats­Appin välityksellä, sekä mahdollisuuksien mukaan myös tapaa toisiaan.

Vertaistuki on ollut tärkeää Marjalle. Saman kokeneet tietävät, miltä siinä tilanteessa tuntuu. Ryhmässä surraan, toivotetaan voimia, myötäeletään yhdessä.

Kaksi sanaa, otan osaa tai olen pahoillani, riittää.

– Sitä myötäelämistä toivoisin myös tahoilta, joihin läheisen kuoleman jälkeen pitää olla yhteydessä käytännön asioissa, vaikka sähkösopimukseen tai lehden tilaukseen liittyen. Kaksi sanaa, otan osaa tai olen pahoillani, riittää.

***

Marja kertoo, että osa tutuista on etääntynyt tapahtuman jälkeen.

– Ehkä ajatellaan, että ei haluta häiritä, annetaan surra rauhassa. Surussa oma aloitekyky on heikko, eikä yhteyttä tule pidettyä. Se ei silti tarkoita, että haluaa olla yksin. Rohkaisen ihmisiä: soittakaa, laittakaa viestiä, jos kasvokkain kohtaaminen pelottaa.

Rohkaisen ihmisiä: soittakaa, laittakaa viestiä, jos kasvokkain kohtaaminen pelottaa.

– Ensimmäinen sosiaalinen tilaisuus, jonne lähdin Henrin kuoleman jälkeen, oli Pateniemen seurakuntatalo Ankkurin avoimet ovet -tapahtuma. Siellä sain kokeilla vapaaehtoistyönä toteutettavan vihkiryijyn solmimista.

– Se tuntui rauhoittavalta ja olen käynyt tekemässä ryijyä aina kun se on ollut aikataulujen puitteissa mahdollista. Siellä olen saanut vain olla, tehdä ryijyä solmu toisensa jälkeen, ajattelematta sen kummempia.

– En silti vieläkään ole valmis menemään tilaisuuksiin, jossa on paljon ihmisiä. Minun on vaikea vastata Mitä kuuluu -kysymykseen. En voi sanoa, että minulle kuuluu hyvää, eikä oikein ole sanoja kertoa, mitä ne kuulumiset olisivat.

***

– Kaipaan Henkan veitikkamaisuutta, huumorintajua, pilkettä silmäkulmassa. Kitaraa soittavaa poikaa, jonka vieressä istuin sohvalla, ja silittelin häntä. Ei tarvittu sanoja, oltiin vain.

– Kaipaan keskusteluja, puheluja, jotka eivät aina ajallisesti kestäneet kauaa, mutta niihin tuli mukaan jännästi aina jokin tärkeä aihe tai asia. Muun muassa näitä olen miettinyt, kun olen käynyt läpi Henkan omaisuutta. Tavara tavaralta ja asia asialta. Se on ollut minulle surutyötä, enkä halunnut, että joku muu olisi tehnyt sen.

–  Kaipaan Henkkaa lopun elämäni. Ja sitä elämää opettelen joka päivä elämään.