Kirkossa ennen wanhaan: Oli kunnia tulla haudatuksi kirkkoon

Oulun tuomiokirkon seinään on upotettu kaksi hautakiveä. Nämä oli 1600-luvulla asetettu tuolloisen kirkon lattiaan hautaholvien kansikiviksi. Johannes Snellman kirjoitti vuonna 1723, että Oulun kirkon lattia oli ”hautamuistomerkkien vaihtelevasti paloittelema ja ikään kuin kiviruutuihin jaettu”.

Mahdollisimman lähelle kirkkoa hautaaminen oli 1600- ja 1700-luvuilla ajan tapa. Hautapaikka katsottiin sitä arvokkaammaksi, mitä lähempänä se oli kirkkoa. Kaikkein arvokkaimmat paikat olivat itse kirkon alla, jonne haudattiin esimerkiksi seurakunnan omat papit. Valtaosa kirkon alla olevista hautapaikoista kuitenkin lunastettiin rahalla.

Arvokas hautapaikka hankittiin tavallisesti koko perheelle ja jälkeläisille eräänlaisena perintöoikeutena. Täten sama hautaholvi täytyi avata toistamiseen, kun perheenjäsen menehtyi. Hautapaikkaan oikeutettuja vaadittiin ajoittain kustantamaan perheensä rapistuneiden vanhojen holvien korjauksia.

Kirkkoon hautaaminen aiheutti luonnollisesti käytännön ongelmia. Kirkon lattia ja penkit piti purkaa aina kun hautaholvi avattiin uudelleen. Lisäksi Oulun maaperä oli vetistä. Pienetkin halkeamat holveissa saattoivat päästää sisään kosteutta, ja vastaavasti nämä päästivät kirkkoon hajua.

Ajan mittaan kirkkoon ja sen lähelle hautaamiselle tuli käytännön rajoituksia, koska tila alkoi loppua. Samoin kehittyvä ymmärrys tautien leviämisestä suosi hautausmaiden järjestämistä erilliselle alueelle asutuksesta. Virallisia kieltoja kirkon läheisyyteen hautaamisesta alettiin antaa 1770-luvulla.

Kun Ouluun samoihin aikoihin rakennettiin uusi kivikirkko, tehtiin päätös, että tähän kirkkoon hautaamista ei enää sallita. Seurakunnalle perustettiin uusi hautausmaa Intiöön vuonna 1781. Tuolloin alue oli kaupungin äärilaidalla. Tämä oli ensimmäisiä Suomeen perustettuja erillisiä hautausmaita. Muualla tällaisia oli vain Vaasassa ja Kokkolassa.

Vanhojen tapojen muuttaminen ei sujunut ilman vastustusta. Oulun niin sanottu parempi väki piti kauas kirkosta hautaamista arvolleen sopimattomana. Jotkut varakkaat oululaiset jopa ryhtyivät hautaamaan vainajiansa lähiseurakuntien kirkoissa, mutta tällainen toiminta kiellettiin nopeasti.

Lopulta täytyi Oulun silmäätekevienkin tyytyä uuteen etäiseen hautausmaahan. Lopullisesti koko Suomessa kirkon lattian alle hautaaminen kiellettiin Venäjän keisarin määräyksellä 1822.

Lähteet:

Palola, Ari-Pekka (2000): Oulun kirkkohistoria 1, Vuoteen 1870: Kirkko keskellä kaupunkia

Virkkunen, A.H. (1953): Oulun kaupungin historia. 1, 1610–1721. Kaupungin alkuajoilta Isonvihan loppuun

Halila, Aimo (1953): Oulun kaupungin historia. 2, 1721–1809