Kun puhelin tuuttasi tyhjää

Kahdeksanvuotiaan pojan oli tarkoitus mennä isänsä luo. Kun Jonna yritti soittaa ex-puolisolleen, puhelin tuuttasi tyhjää. Jonnan sisällä humahti, kun lapsen mummo soitti ja kertoi, että ei ole tavoittanut poikaansa useampaan päivään. Jonna pyrki rauhoittamaan oloaan selaamalla sosiaalista mediaa.

– Silmilleni lävähti kuva, jossa oli useita poliisipartioita luotiliivit päällä lapsen isän kerrostalon pihalla. Kävin läpi kuvan alle syntynyttä keskusteluketjua, josta selvisi, että kyseessä on vainajan haku rapusta, jossa lapseni isä asui. Olin jo tässä vaiheessa varma, että hän liittyy jotenkin asiaan.

Jonnan elämää ravistelleen tapahtumasarjan alussa moni asia meni pieleen.

Jonnan elämää ravistelleen tapahtumasarjan alussa moni asia meni pieleen. Poliisi ei toimittanut Jonnalle kuolinviestiä, vaikka Jonnan luona asuva lapsi oli merkitty väestötietorekisterissä miehen lähiomaiseksi.

Suruviesti ei tavoittanut myöskään Jonnan ex-anoppia. Jonnan piti pyytää lapsen mummoa soittamaan poliisille ja selvittämään, mitä on tapahtunut.

Tiedonkulussa aiheutuneen katkoksen vuoksi Jonna ja hänen poikansa jäivät ilman kriisiapua.

– Laissa on säädetty, että poliisin tehtävänä on tuoda kuolinviesti yhdelle lähiomaiselle. Viivettä aiheuttaa usein se, että poliisin täytyy varmistaa sataprosenttisesti vainajan henkilöllisyys ennen kuin tietoa voi lähteä viemään omaisille, Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ryn: toiminnanjohtaja Sanna Kalajanniska kertoo.

– Sosiaalisen median ja nopeatahtisen uutisoinnin aikakaudella viesti voi valitettavasti saavuttaa omaiset usein jotakin toista kautta.

Avun saaminen läheisille takkusi

Jonna kertoi lapselleen isän kuolemasta seuraavana päivänä. Poika laski koulun jälkeen lumimäkeä kotitalon pihalla. Jonna pitkitti sisälle menoa, sanoi, että laske ihan rauhassa.

– Pystyin vain ajattelemaan, että kun me mennään sisälle, se olen minä, joka tuon lapsen sydämen särkee.

Keskusteluavun saaminen sekä itselle että lapselle oli Jonnan mukaan haastavaa. Ulospäin hyvin pärjäävän kaksikon traumaoireilua ei otettu hyvinvointikeskuksessa tosissaan. Lopulta Jonna pääsi psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle, ja lapsi sai lasten- ja nuorisopsykiatrian puolelta lähetteen terapiaan.

Kun kohtasimme oikeat ihmiset, asiat lähtivät rullaamaan.

– Kun kohtasimme oikeat ihmiset, asiat lähtivät rullaamaan. Kohtuuttoman paljon joutui kuitenkin tekemään itse. Hyvinvointikeskuksessa minua ei uskottu silloinkaan, kun mukanani oli tukihenkilö kertomassa, että voimat ovat lopussa.

Vertaistuki pelasti romahdukselta

Jonna painottaa, että ilman Rikosuhripäivystyksen (Riku) ja Huoman antamaa tukea hän ei olisi pärjännyt. Koulutetut ammattilaiset olivat tukena oikeudenkäyntiprosessin aikana, antoivat ohjausta, tietoa ja tukea ja seisoivat rinnalla, kun omat jalat huojuivat.

Suurin nojapuu on kuitenkin ollut vertaistuki, jota Jonna on saanut niin vertaistukiryhmässä kuin ympäri Suomen järjestetyissä vertaisviikonlopuissa.

– On ollut äärimmäisen tärkeää, että sekä minulla että lapsella on ollut mahdollisuus tavata muita saman kokeneita. He ymmärtävät meitä puolesta sanasta.

Jonnan ja ysiluokkalaisen pojan elämä on asettunut kuusi vuotta sitten tapahtuneen jälkeen uomiinsa.

Minua ei tarvitse pelätä, vaikka taustani onkin hieman raskaampi.

– Koen, että voin tällä hetkellä auttaa muita vertaisohjaajana ja jakamalla tarinaani eteenpäin. Elämä ei pyöri pelkästään tämän asian äärellä. Minua ei tarvitse pelätä, vaikka taustani onkin hieman raskaampi.

Jonna esiintyy artikkelissa ilman sukunimeä perheen yksityisyyden suojaamiseksi.