Piirustus vaatii syntyäkseen usein ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmaa, sanoo Erkki Kiiski

Ujo ja hiljainen, köyhän ja uskovaisen kodin lapsi pääsi toisiin maailmoihin kirjalla ja kynällä, kuvailee Erkki Kiiski lapsuuttaan.

Lukemisella on edelleen merkittävä rooli elämässä ja piirtämisestä tuli ammatti.

Rauhan Tervehdyksen lukijoille Erkki on tuttu ennen kaikkea Vastarannan Kiiski -piirroskolumneista. Niitä hän on tehnyt RT:hen peräti 38 ja puoli vuotta.

Kolumnin idea toteutuu piirroksen keinoin

Kiiski suoritti lukion stipendiaattina kansainvälisessä koulussa Walesissa.

– Tuntui, että kaikki mahdollisuudet maailmalle olivat auki, mutta palasin Suomeen, koska pidin pienimuotoisesta, hiljaisesta elämänmuodosta. Opiskelu arkkitehdiksi Oulun yliopistossa tuntui siihen kohtaan sopivalta.

Opiskeluaikana hän tarjosi piirroksiaan näytille silloiselle Rauhan Tervehdyksen päätoimittajalle Tuomo Korteniemelle.

– Vuoden 1985 alusta olen piirtänyt Vastarannan Kiisken lehden joka numeroon. Eli sellaiset 1700–1800 piirrosta, Kiiski laskee.

Kyseessä ei ole sarjakuva eikä pilakuva vaan piirroskolumni.

– Minulle myös sanallinen ilmaisu on tärkeää. Kuvat ja sanat yhdessä ovat enemmän kuin kuvat ja sanat erikseen. Toteutan kolumnin ideaa piirroksen keinoin.

Piirroskolumni on kanava olla yhteydessä ympärillä olevaan

 – Viime vuosina Vastarannan Kiiskestä on muodostunut itselleni yhä tärkeämpi kanava. Voin niiden kautta olla edes kuvitellussa kontaktissa ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Piirroskolumnin nimi muuten ei viittaa vastavirtaan uimiseen tai poikkiteloin olemiseen.

– Oikein ymmärrettynä se olisi mitä suurimman toivon vertauskuva. Minulle vastaranta kertoo aineettoman maailman kaipuusta. Vastaranta on se ”aavan meren tuolla puolen” oleva maa, josta Reijo Taipale laulaa. Uskon, että kaikki ei ole tässä – on takuulla jotakin enemmän.

Sosiaalisen median Erkki kokee täysin vieraaksi kanavaksi.

– Ihmisen todelliset ulottuvuudet ovat yhä samat kuin kivikaudella: 30 ihmistä on se määrä, johon aidosti pystyy olemaan yhteyksissä. Nykysysteemit ovat liian isoja, hän kritisoi.

Erkki kuvailee itseään sisäänpäin kääntyneeksi introvertiksi, jolla on myös satunnaisesti esille ryöpsähtävä vilkas ja puhelias puoli.

Sosiaalisessa mediassa hän ei kuitenkaan välitä mielipiteitään tai näkemyksiään jakaa.

– En ole somessa mukana, en koe tarvitsevani sitä mihinkään.

Päähenkilö on piirtäjänsä omakuva

Pitkään Kiiski kielsi, kun häneltä tiedusteltiin, onko Vastarannan Kiisken hahmoilla vastineet todellisuudessa.

– Nyt vanhemmiten jo myönnän, että se päähenkilöpappi on omakuvani, henkinen alter egoni.

Papin kanssa iltakävelyillä mukana oleva tummatukkainen nainen muistuttaa Kiisken omaa vaimoa.

Uusien virtausten perässä ensimmäisten joukossa ryntäävä nuorisopappi-hahmo sen sijaan on saanut aineksia monista Kiisken tuntemista seurakunnan työntekijöistä.

Vaalealla naispapilla ei ole varsinaisesti esikuvaa elävässä elämässä

– Hänen usein fiksut kommenttinsa ovat mukana siksi, että tasa-arvo toteutuisi.

Mieluummin vähän kesysti kuin raivostuttaen

Kaiken käyttötaiteen tekemisen ytimessä on Kiisken mukaan yksinkertaistaminen, pelkistys.

– Silti välillä teen kuvan liiankin täyteen – mutta tykkään tehdä monia tasoja. Annan mielen vaeltaa vapaasti, kun kuviin tulee pieniä yksityiskohtia lukijoiden löydettäväksi.

Erkki sanoo yrittävänsä tietoisesti piirtää vähän kesysti, tavoitellen mieluummin hymähdystä kuin hohotusta tai raivostumista.

– Minulle on tärkeää, etten rienaa kenenkään vakaumusta kovin poleemisissakaan aiheissa. Kun en halua loukata ketään, toisinaan keskustelun vastapoolit saavat kenties tilaisuuden tulkita tasapainoilevan kommentointini itselleen mieluisasta näkökulmasta.

Huumorissa hän noudattaa tärkeää herrasmieskäytäntöä:

– Valta-asemasta ei koskaan lyödä alaspäin, mutta ylöspäin kernaasti. Samoin omalle tasolle – ja toivottavasti usein itselle nauraen. Jälkimmäisin on vaikeaa, mutta sen haluan jatkuvasti muistaa.

Ihmisten elämänmenoa ja kirkon elämää pelkistäen

Erkki kuvailee piirrostyyliään Vastarannan Kiiskessä karrikoiduksi realismiksi.

– Yritän pelkistää sitä, miten katson meidän elämänmenoamme ja elämää kirkossa. Kuvissani on rinnakkaisuutta myös oman elämän vaiheisiin ja itselleni tärkeisiin aiheisiin.

Kärjistäminen ja huumori syntyvät piirroksiin törmäyttämisteorialla: kun piirtäjä sattumalta tai tietoisesti laittaa rinnakkain asioita, jotka eivät kuulu ollenkaan yhteen.

Ajankohtaisissa asioissa perillä pysymisessä apuna ovat Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, televisiouutisiset sekä radio.

– Työhuoneella olen tavannut kuunnella radiota, mutta nykyisin vähenevässä määrin. Sisältöä, jota jaksaa kuunnella, tulee yhä vähemmän, Kiiski harmittelee.

Sarjakuva-alaa ja pilapiirtäjiä Erkki luonnollisesti seuraa myös.

– Timppa Mäkelä, siinä on hieno piirtäjä. Heikki Paakkasen töissä on persoonallista anarkistista hulluutta. Ville Rannassa on aitoa kapinallisuutta. Markus Majaluoman huumori on hykerryttävää. Jari Elsilä, loistava klassisen pilapiirroksen taitaja.

Arkkitehtuuri on enää harrastus

Kiiski työskenteli 1980-luvulla Oulussa neljä vuotta Jouni Koiso-Kanttilan arkkitehtitoimistossa ja kertoo pitäneensä työstään. Arkkitehdiksi Kiiski ei kuitenkaan lopulta jäänyt.

– Vieraannuin vähitellen arkkitehtuurista, koska rakennusala on niin tiiviisti kytköksissä valtaan ja rahaan. Arkkitehti on luomassa muotoa elämäntavallemme, mutta kiire ja taloudellisen voiton priorisointi polkevat muut tavoitteet jalkoihinsa.

– Ihailen kollegoiden ammattitaitoa suunnitella todella hienoja rakennuksia – mutta yksittäiset rakennukset eivät harmi kyllä useinkaan muodosta ihmiselle hyvää ympäristöä.

Vallalla oleva wau-arkkitehtuuri ja sen huomiohakuisuus on Kiiskelle kauhistus. Sen sijaan että suunnitellaan rakennuksia, jotka ovat kuin jättikokoisia veistoksia, arkkitehtien osaaminen pitäisi suunnata vaikkapa kierrätysmateriaalien käyttöön ja olemassa olevien rakennusten peruskorjaamiseen.

Kiiski toi kyyhkyn Rauhan Tervehdyksen logoon

Kaikesta ei pitäisi kilpailla ja raha on banaali väline, Kiiski sanoo. Oman kunnianhimonsa hän suuntasi muualle kuin monumentaalisten rakennusten luomiseen.

– Viihdyn pienten puolella ja se motto on leimannut myös työuraani. Arkkitehtuurista siirryin pienemmän mittakaavan töihin graafiseksi suunnittelijaksi.

Kiiski pitää painotuotteiden suunnittelua arkkitehdin työn lähisukulaisena.

Hänen kädenjälkensä on näkynyt lehtien, kirjojen, esitteiden, korttien sekä julisteiden ulkoasussa ja kuvituksessa. Kiisken työhuoneessa on saanut muotonsa myös monen seurakunnan, firman tai tapahtuman visuaalinen ilme ja tunnus tai logo.

Erkki muistelee uudistaneensa Rauhan Tervehdyksenkin ulkoasua graafikon uransa alkuvaiheessa 1980-luvun puolivälissä.

– Minä toin sen kyyhkysen RT:n logoon, Kiiski mainitsee.

Turussa historia on läsnä kaikkialla

Kiiski asuu Turun Halisissa maaseutumaisessa ympäristössä. Kotoa avautuu näkymä Aurajokivarteen.

Turussa Kiiski on asunut 1990-luvun lopusta lähtien, mutta naurahtaa, että ei vieläkään uskalla sanoa olevansa turkulainen.

– Olen itäsuomalainen Länsi-Suomessa. Me olemme geneettisesti ihan eri lajeja, tutkimuskin sen osoittaa.

Kiiskeä viehättää varsinaissuomalaisten perinnetietoisuus ja juurevuus.

– Turun ympäristö on hienoa ympäristöä, se kertoo kristinuskoa vanhemmasta historiasta näillä paikoilla. Arvostan suuresti täkäläisten tietoisuutta pitkästä perinteestä.

Erkki viittilöi vähän matkan päähän: tuolta löydettiin kymmenen vuotta sitten Suomen vanhimman tunnetun kirkon jäännökset. Kirkkomaassa lepää 1100-luvulla kristillisin menoin haudattuja.

Kodin naapuritontilta puolestaan on kaivettu esiin muun muassa viikinkimiekka.

Kirjat ovat osa muistia ja persoonaa

Kiisken kotona kirjahyllyjä on kaikkialla. Kirjoja on hänen laskujensa mukaan ”vähän toistakymmentä tuhatta” kirjaa.

– Kirjat ovat aina olleet minulle intohimo. Minulle kirja ei ole kertakäyttöhyödyke, joka yhden lukukerran jälkeen heitetään pois. Kirjat ovat osa muistiani, kokemustani ja persoonaani.

– Sosiaaliset suhteet ovat rajallisia, mutta lukemisharrastuksen kautta saan käydä näkymättömiä keskusteluja kirjailijoitten kanssa.

Kirjojen kautta Kiiski sanoo hakevansa lohtua kokemaansa ympäristöahdistukseen.

– Ihannoimallamme länsimaisella kulutuskeskeisellä elämäntavalla on ollut kukoistusvaihe, nyt ehkä hiipumisvaihe ja vaarana on, että piankin kaikki tuhoutuu. Toivomme on paluussa pienempään mittakaavaan. Minusta on suorastaan vaarallista puhua maailmankylästä – pitäisi puhua kylien maailmasta.

Haaveena kuvakirja 1–99-vuotiaille

Kaunokirjalliset teokset on koottu omaan hyllyynsä, työhön liittyvä kirjallisuus säilytetään toisaalla talossa. Oma paikkansa on myös lastenkirjoille.

Lukemaan Kiiski oppi lapsuudenkodissaan Lauritsalassa 4-vuotiaana, sanomalehden kuolinilmoituksista.

– Kovin enteellistä seurakunnan viestinnän parissa elämäntyönsä tehneelle, Erkki naurahtaa.

Oman poikansa Kiiski tutustutti kirjojen maailmaan ja nykyisin hän katselee kuvakirjoja pojanpoikansa kanssa.

– Osa on vanhoja lastenkirjaklassikoita, osa uusia klassikkoja. Ja sitten on niitä, jotka ovat pelkkää höttöä – eivät jätä mitään jälkeä, Kiiski huokaa.

Pitkäaikaisena haaveena hänellä on ollut tehdä kuvakirja. Kuvakirja 1–99-vuotiaille, Kiiski täsmentää ja siteeraa runoilija ja kirjailija Eeva Heilalaa: Ei lapsuus lopu kaksivuotiaana eikä viisissätoista, se loppuu kun kaikki on vain totta.