Sankarivainajia tuodaan yhä kotipitäjien multiin

Sodassa ihmisiä kuolee, kaatuu ja katoaa. Suomessa alkoi jo vuonna 1918 perinne tuoda kaatuneet sotilaat kotiseudulleen haudattavaksi. Vainajien omaiset, erityisesti äidit, alkoivat vaatia lapsiaan ja puolisojaan kotiin.

Talvisodan alettua päämajaan tuli jälleen niin kova paine omaisten taholta, että päätös alkaa toimittaa vainajia kotiin oli helppo tehdä. Jatkosodan aikana sama tapa jatkui.

Sotavainajien etsintätyötä hallinnoi tällä hetkellä puolustusministeriön valtuutuksella valtakunnallinen Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry. Helsingissä.

Yhdistys pitää yhteyttä tarvittaessa Venäjän viranomaisiin ja huolehtii Venäjän alueella olevista kenttä- ja sotavankihautausmaista.

Jouni Mäntyniemi luennoi sotavainajien etsinnästä Oulun Vanhassa kappelissa. Kuva: Satu Saarinen

Sotatantereelle jäi yli 10 000 suomalaista vainajaa

Oulun hautausmaan Vanhan kappelin satavuotisjuhlassa viime marraskuussa rovaniemeläinen Jouni Mäntyniemi piti esitelmän sotavainajien palautustyöstä. Mäntyniemi kuuluu itse etsintäryhmään.

Hänen kokemuksensa mukaan suomalaisten arvostus kaatuneita kohtaan näkyy hyvin paitsi tämän vapaaehtoistyön arvostuksessa, myös hyvin hoidetuissa sankarihautausmaissa, joiden muistomerkeillä muistetaan vainajia kansallisina juhlapäivinä ja yksityisesti.

Talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan jäljiltä kaatuneita ja kadonneita oli noin 93 500. Kentälle on arvioiden mukaan jäänyt 10 000–13 000 vainajaa. Osa heistä on haudattu, osa on kadonnut kokonaan.

Kaikkien kohtaloita ei ole voitu selvittää. Siksi sotavainajien etsintäryhmää tarvitaan edelleen.

– Nuorena minuun teki vaikutuksen kotikyläni koulun Pro patria -taulu. Isä kertoi, että nämä ovat kaikki oman kylän poikia ja kaikkia ei ole haudattu Rovaniemen sankarihautaan, vaan he ovat edelleen kadoksissa. Kotikylän nuorten miesten kohtalo jäi mietityttämään, kertoo Mäntyniemi vapaaehtoistyönsä alkusiemenestä.

Kotikylän nuorten miesten kohtalo jäi mietityttämään.

Sittemmin vapaaehtoistyö on muodostunut elämäntavaksi.

– Koen, että tämä on kunniavelan maksua. Kiitosta vapaasta isänmaata.

Kuva on sotavainajien etsintäretkeltä Venäjän puolelta.

Tuntolevy on tallella puolella sankarivainajista

Kun kauan kateissa ollut vainaja löytyy, hänet kotiutetaan, tunnistetaan ja hänelle järjestetään kotimaassa sankarihautaus omaisten toiveiden mukaan.

– Tunnistus perustuu tuntolevyyn. Puolella löydetyistä vainajista on tuntolevy tallella. Ilman tuntolevyä löytyneen vainajan henkilöllisyys voidaan selvittää, kun tiedossa on kyseinen taistelualue ja siellä taistellut joukko-osasto.

Myös dna-tutkimus antaa vastauksia. Tunnistamiseen menee yleensä 1–2 vuotta.

Kotiin on tuotu yhteensä 1600 vainajaa, joista on voitu tunnistaa 429.

Viime syksynäkin kotiin on päässyt 40 vainajaa, he ovat viime kesänä venäläisten löytämiä.

– Viime syksynäkin kotiin on päässyt 40 vainajaa, he ovat viime kesänä venäläisten löytämiä. Venäläiset etsivät omiaan, ja jos suomalainen löytyy näissä etsinnöissä, hänet toimitetaan Viipuriin, josta hänet haetaan kotiin.

– Pohjoisella Sallan alueella etsintöjä tekevällä porukalla on hyvät yhteydet esimerkiksi Kantalahteen ja Montsegorskin etsintäryhmiin. Samoilla iltanuotioilla on istuttu ja päiväksi lähdetty haravoimaan tunturinlaitaa, kertoo Mäntyniemi.

Talvella taustatyötä, kesällä tutkitaan maastoa

Etsintätyössä kaikki menee vuodenkierron mukaan. Tammi–helmikuussa tehty suunnitelma lähetetään lausunnoille ja sille haetaan luvat.

Kun maa on enemmästä lumesta vapaa, maastoa haravoidaan metallit paljastavalla miinaharavalla. Marraskuun loppuun mennessä tehdään raportti tehdyistä etsintäreissuista.

– Harvoin tarvitsee kaivaa, mutta jos otetaan lapio käteen ja aletaan kaivaa, tarvitaan maanomistajan lupa. Maastoon mennessä tehdään ilmoitus poliisille, samoin rajavyöhykkeen lähellä liikuttaessa tehdään ilmoitus.

Mitä sitten löytyy, kun etsinnät päättyvät miinaharavan piippaukseen?

– Usein löytyy nappeja, se tuntolevy ja joskus harvoin sormuksia. Miehet olivat usein nuoria eikä heillä ollut vielä esimerkiksi kihla- tai vihkisormuksia. Erittäin harvinainen löytö on ollut taskukello. Ja eräältä vainajalta löytyi lompakko, jonka sisältä paperimytty. Se on nyt tutkinnassa ja analysoitavana, Mäntyniemi listaa.

Eräältä vainajalta löytyi lompakko, jonka sisältä paperimytty.

Ruumiin isot luut ovat usein säästyneet, mikä mahdollistaa dna-tunnistuksen.

Jäänteiden löytymisen jälkeen alkaa prosessi, joka päättyy parhaimmillaan tunnistukseen ja vainajan maahankätkemisen juhlaan. Se on aina merkityksellinen omaisille, mutta myös laajemmalle yhteisölle.

Eliisi ja Valtteri Ollila haudattiin kesäkuussa 2008 Savukoskelle.

Partisaanien uhreja on yhä kadoksissa

Neuvostopartisaanit tekivät jatkosodan aikana yhteensä 45 iskua kyliin sekä yksittäisiä siviilihenkilöitä vastaan maanteillä tai heinäniityillä pitkin Suomen itärajaa. Näiden iskujen jäljiltä on vielä henkilöitä kateissa.

Jouni Mäntyniemi puhuu etsittävistään nimellä. Hän tuntee heidät, vaikkei ole heitä koskaan tavannut, eivätkä he ole sukulaisia.

Kuulijalle tulee vaikutelma, että nämä ihmiset ovat etsijöille tärkeitä ja heidän kotiin saattamisensa merkityksellistä.

Itä-Lapin alueella Lokka, Nousu, Kuosku, Saija, Hautajärvi ja Seitajärvi ovat partisaanien iskujen aluetta. Saijan, Seitajärven ja Hautajärven partisaanien iskujen jäljiltä on edelleen ihmisiä kateissa.

Myös partisaanien uhrien etsinnöissä on tehty yhteistyötä venäläisten kanssa, ja saatu tietoa yksittäisistä vainajista ja heidän murhapaikoistaan.

Mäntyniemi kertoo 7.7.1944 Seitajärveltä partisaanien vangiksi ottamien ja kesällä 2006 löydettyjen Eliisi ja Valtteri Ollilan sekä sotamies Matias Niirasen etsinnästä ja löytämisestä.

– Hylsyjen löytämisestä meni vuosi vainajien löytämiseen ja siitä kahden vuoden kuluttua Ollilat haudattiin Savukoskelle ja Matias Niiranen Sodankylään.

Etsintätyö jatkuu yhä, maailmantilanteesta huolimatta. Talvisin taustatyötä tehdään arkistossa ja monenlaisin menetelmin, myös muistitiedon tuomien vihjeiden perusteella.

Jouni Mäntyniemi luettelee ulkomuistista monia miehiä nimeltä, ja kertoo, minne he ovat jääneet joukkuetovereiden kertomusten mukaan. Niistä paikoista heitä on etsitty, viimeksi viime kesänä.

Tuntuu merkitykselliseltä, että kaatuneita edelleen etsitään ja että heidät muistetaan nimellä. Ehkä jonain päivänä he pääsevät kotiin.