Raakel Väinämö tietää, millaista on olla jumissa omassa kodissa

Leikkaus oli edessä väistämättä – sen oululainen Raakel Väinämö tiesi. Siksi hän varautui siihen, että arki muuttuisi.

Väinämö muutti senioritalon asuntoon, joka on esteetön ja talon alimmassa kerroksessa. Pyörätuolilla olisi päästävä liikkumaan kahden kuukauden ajan, sen jälkeen liikkeelle pääsisi kävelykeppien varassa.

Kyseessä oli korjausleikkaus vasempaan jalkaan. Väinämön vasen nilkka on nyt pysyvästi jäykistetty. Vuosien kipujen pitäisi olla ohi.

Korjausleikkaukseen hän pääsi vaadittuaan magneettikuvausta, jossa nähtiin, kuinka aiemmassa leikkauksessa jalkaan sijoitettu ruuvi ja koukku olivat irronneet paikaltaan. Se aiheutti kivut.

Sairauseläkkeellä Väinämö on ollut vuosia. Kivuliaan jalan lisäksi hän kärsii fibromyalgiasta ja nivelrikosta.

Tulevaan toipilasaikaan poikkitaiteilijaksi itseään kuvaava Väinämö suhtautui ennakkoon positiivisesti.

– Ajattelin, että nyt minulla olisi aikaa maalata, ommella ja tehdä musiikkia, mutta ei. Olin niin ahdistunut ja väsynyt asioiden hoitamiseen.

Kodin pöydällä on seinää vasten nojallaan yhä maalauskangas, jossa ei ole vielä yhtään siveltimenvetoa. Siihen ei ole ollut toistaiseksi voimia.

Kotiin saa apua vain rahalla

On yksinkertaisesti väärin jättää ihminen kotiin leikkauksen jälkeen kolmeksi kuukaudeksi ilman kunnon apua, Raakel Väinämö toteaa.

Ennen leikkausta hän pyrki järjestämään itselleen tukea toipumisajalle.

– Marraskuussa kävi viisi sosiaalivirkailijaa, vain kertomassa sen mitä en saa. Kaikesta piti maksaa.

Itsenäisyyspäivän aattona hänet kotiutettiin leikkauksesta kotiin. Sairaala ja kaupunki eivät osanneet päättää, kummalle auttaminen kuuluu.

Olin ensimmäiset viikot kotona ilman apua.

– Olin ensimmäiset viikot kotona ilman apua. Pääsin sentään vessanpytyn päälle itseäni pesemään.

Tammikuussa Väinämöllä kävi pesuapu neljä kertaa. Helmikuusta hän on pärjännyt taas ilman avustajaa.

Päätös taksikyytituesta oli tehty marraskuussa, mutta tieto päätöksestä tuli vasta tammikuussa.

– Olisin siis päässyt joulukirkkoon tai konsertteihin, jos päätös olisi tullut ajoissa.

Väinämö toivoi, että hän olisi saanut tukea myös kotiseurakunnastaan, vaikkapa ruokakassin tai kutsun joululounaalle. Seurakunnan diakoniatyöntekijöiden jakamista kirkkokyytiseteleistä hän ei ollut tietoinen, eikä osannut niitä kysyä.

Huusholli piti hoitaa kipsi jalassakin. Kuva: Raakel Väinämö

Onneksi oli täysi pakastin

Liki kolmen kuukauden aikana Raakel Väinämön ainoat visiitit kodin ulkopuolelle olivat invataksilla tehdyt matkat kipsinvaihtoon.

– Silloin tuntui kuin olisi päässyt ulkomaille. Pääsin pois kotoa kipujen ja ajatusten parista.

Taksilla tehdyille reissuille tuli kuitenkin hintaa suunnilleen satanen joka kerta, kun samalla käytiin apteekissa. Se on pienellä sairauseläkkeellä ja asumistuella eläjälle iso tikki.

Kuitteja vastaan matkoista saa hakea korvausta Kelalta, mutta korvausten tulo vie oman aikansa.

Kotiin kuljetettavat ateriat Väinämö tilasi jo hyvissä ajoin. Kuukauden jälkeen hän ei jatkanut pientuloisen kukkarolle käynyttä palvelua.

Olen syönyt pakastinta tyhjäksi.

– Olen syönyt pakastinta tyhjäksi.

Viimeisten parin viikon aikana kulku lähikauppaan on onnistunut onneksi jo keppien avulla. Mukana on ollut kasvosuojain ja kertakäyttöhansikkaat, sillä leikkauksesta toipuvana hän kuuluu riskiryhmään.

Pieniä asioita osaa arvostaa nyt enemmän

Ulkoiluapua Väinämö pyysi heti alkuun. Virkailijat varoittivat pitkistä jonoista, toipilas olisi kuulemma jo jaloillaan ennen kuin sitä saisi. Niin kävikin.

Hän alkoi ulkoilla keppien kanssa heti kun pääsi eroon pyörätuolista. Kerrostaloa ympäri, jos ei muuta.

Sitä ennen iso parveke oli pelastus arjessa.

– Saatoin istua pyörätuolissa ja katsella pihalla leikkiviä lapsia. Pienistä asioista saa kipinää. Kylmä rauhoitti myös kipuja.

Saatoin istua pyörätuolissa ja katsella pihalla leikkiviä lapsia.

Erään kerran hän kaatui kainalosauvojen kanssa parvekkeella ja huusi apua. Mutta alimman kerroksen parvekkeen ohi kävelleet ihmiset eivät edes pysähtyneet.

Onneksi hän sai omin voimin kammettua itsensä ylös. Tapahtuma jätti jälkensä.

Väinämö huokaa todetessaan, että tavallisessa arjessa ei ymmärrä, kuinka iso asia on se, että pystyy liikkumaan, lähtemään pyykkitupaan tai viemään roskia.

Ehkäpä ne nousevat ihan uuteen arvoon koronan ajaessa meidät pysymään kotioloissa? Toivottavasti myös ihmisten huolenpito toisiaan kohtaan kokee myös arvonnousun, hän pohtii.

Akuuttia apua tulisi saada heti

Raakel Väinämö toteaa, että järjestelmässä on vikaa, kun akuuttia apua ei saa silloin kun sitä tarvitsee ja hakee.

Tieto eri tahojen välillä ei kulje, palvelut eivät toimi sovitusti ja sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuus on suurta. Kaikille pitää selittää tilanne alusta alkaen.
Hoitotuesta Väinämö on saanut kolme hylkäävää päätöstä.

– Kela on viidakko, jossa ihmisen pitää itse tietää paljon oikeuksistaan, neuvontaa ei juuri saa. Harva tietää, että esimerkiksi ei-korvattavista lääkkeistä saa korvauksen, jos niihin on resepti.

Väinämön mielestä Kelassa tulisi uudistaa tukien perusteita, eikä ”elää Rannanjärven aikaa”. Puhelin- ja nettilasku pitäisi luokitella pakollisiksi menoiksi, sillä ilman niitä on nykyaikana hankala asioida edes viranomaisten kanssa.

Lääkärien ja viranomaisten kanssa asioinnista kertyy paperia.

Viisikymppinen kokee itsensä väliinputoajaksi

53-vuotiaana eläkeläisenä Raakel Väinämö kokee olevansa väliinputoaja.

– Töitä ei ole, eikä oikein mitään omaa paikkaa ikäisilleni, ellei itse ota vetovastuuta ja järjestä jotain.

– Tuntuu, ettei valtio enää hyödy minusta. Vapaaehtoistyö se on pitänyt minut liikkeessä.

Väinämö on toiminut vapaaehtoisena parikymmentä vuotta niin seurakunnassa, Hyvän mielen talolla kuin Klubitalo Pönkässä. Vetänyt taideryhmiä, laulanut ja ohjannut.

Vuosien varrella hän on hankkinut itselleen lisäosaamista. Viimeisimmäksi hän kouluttautui toiminnalliseksi ryhmänohjaajaksi.

Oman kokemuksensa myötä hän tietää, että ulospäinsuuntautunutkin ihminen voi sulkeutua aika nopeasti. Mielenterveys on koetuksella, kun tuijottaa päivästä toiseen samoja seiniä.

Itse aloin jo puhua kipsijalalle, kun muuta juttukaveria ei ollut.

– Itse aloin jo puhua kipsijalalle, kun muuta juttukaveria ei ollut, Väinämö naurahtaa.

Koronapandemian tuomat liikkumisrajoitukset jatkavat samaa jumissa olon tunnetta. Siitä huolimatta Raakel Väinämön ajatukset suuntaavat jo tulevaan.

– Haluaisin perustaa meille eläkeläisille oman paikan, jossa voisin vetää kerhotoimintaa. Jos vain löytyisi taho, joka huolehtisi virallisen puolen, paikan ja paperityöt.

– Uskon, että Oulussa on paljon osaavia eläkeläisiä kotona turhautuneina siihen, etteivät he pääse toimimaan.

Usko ja toivokantavat väsymyksessä

Vihaa hän kertoo koettaneensa saada pois itsestään. Jatkuva avun kerjääminen sekä tukimahdollisuuksien selvittely syövät kuitenkin mielialaa.

– Mietin välillä, eikö Jumala kuule. Kuitenkin tiedän, että Jumala näkee ja kuulee. En ole luopunut uskosta enkä toivosta. Uskon, että jokaisella on oma suojelusenkeli.

En ole luopunut uskosta enkä toivosta.

Pudasjärveltä maailmalle lähtenyt Raakel Väinämö on tehnyt musiikkia lapsesta lähtien. Nykyisin tietokone on ”ihan ehdoton” apuväline siinäkin.
Uusin valmis kappale on marraskuun lopussa videopalvelu YouTubeen ladattu Pienet askeleet.

Se kertoo perheestä, jossa isä kuolee ja äiti jää yksinhuoltajaksi. Lapset alkavat oireilla. Äiti ei saa tarpeeksi toimeentuloa tai apua itselleen tai lapsilleen.

– Nuoria kuormitetaan ihan liikaa, sen olen nähnyt, hän huokaa ja toivoo, että nuorilla kulkisi suojelusenkeli mukana.

Maalaus syntyy vapaudentunteesta

Ensimmäisenä paastonajan sunnuntaina Raakel Väinämö pääsi pitkästä aikaa kirkkoon. Tuon sunnuntain aiheena olivat Jeesuksen kiusaukset autiomaassa.

– Kiusaajat eivät jätä rauhaan tänäkään päivänä. Ihmiset tarvitsevat toisiaan ja ihmiset tarvitsevat apua. Jokaisella on oikeus olla onnellinen, terve ja vapaa, hän toteaa painokkaasti.

Ja vaikka asunnon pöydällä oleva maalauskangas on toistaiseksi koskematon, taiteilijalla on visio, mitä tauluun tulee: pyörätuoli, joka saa siivet.