Oskari Koistinen istuu keittiön pöydän ääressä kahvikupin kanssa ja katsoo kameraan.

Elämää omilla juurilla

9.3.21

Oskari Koistinen tietää, mistä on kotoisin. Ylivuottolainen asuu talossa, jossa hänen sukuaan on elänyt yli 200 vuoden ajan. Talon esineet kertovat tilan historiaa pala kerrallaan.


Teksti: Marita Ahlgren . Kuvat: Marita Ahlgren .

Vanhan pirtin lattialla on puinen kehto. Oskari Koistinen muistaa sen kuuluneen talon kalustoon jo silloin, kun hän oli lapsi.

– Olen tainnut minäkin tuossa nukkua, vuonna 1932 syntynyt isäntä sanoo.

– Äiti kertoi minun olleen hyväuninen vauva.

Koistinen asuu siellä, missä hänen juurensakin ovat: Ylikiimingin Ylivuotolla, kylän vanhimpiin kuuluvassa talossa.

Pirtti, joka on seissyt paikallaan yli 200 vuotta

Koistilan talon tarkkaa rakennusvuotta ei ole tiedossa, mutta osviittaa siitä voi saada seinään ikuistetusta vuosiluvusta.

Seinällä on ryijy, jonka alla olevaan pinkopahviin on repäisty reikä. Reiästä näkyy seinään kirjoitettu luku 1806.

– Aluksi on rakennettu pelkästään tämä pirtti. Isän setä on kertonut, että kamarit tehtiin myöhemmin 1800-luvulla, Koistinen tietää.

Talo on ollut asuinkäytössä vuoteen 1900 saakka, jolloin viereen on tehty uusi rakennus. Tällä välin talossa toimi Osuuskaupan jakelupiste, josta myytiin muun muassa jauhoja, sokeria, suolaa ja kahvipapuja.

Uudelleen rakennus otettiin asuinkäyttöön 1923 silloisen asuintalon tuhouduttua tulipalossa.

– Silloin tätä kunnostettiin ja esimerkiksi nyt paikoillaan olevat ikkunat ovat tuolta ajalta.

– Onhan ne ikkunafirmoista välillä soitelleet, että olisiko ikkunat jo aika vaihtaa, mutta en ole vaihtanut.

Vanha, puinen kehto räsymaton päällä.
Lapsuusajan kehto on yhä tallella.

Ei tullut postiautomiestä, tuli talon isäntä

Oskari Koistisella oli neljä sisarusta. Maanviljelyksellä eläneen perheen lapset tarttuivat töihin jo varhain. Koistinen osoittaa pirtin seinällä olevaa valokuvaa, johon on ikuistettu taloon syksyllä 1939 hankittu Fordson.

– Muistan, kuinka tätä traktoria käytettiin pilkkeen tekemiseen sota-aikana. Pilkettä poltettiin autojen ja traktoreiden häkäpöntöissä. Säkitimme sitä velipojan kanssa.

Koistilan talo toimi kauan sitten matkantekijöiden majoituspaikkana. Kulkijoita saattoi tulla keskellä yötäkin.

Kun Oskari Koistinen oli lapsi, talossa majoitettiin postiauton kuljettajia. Talon pojan kasvaessa kuljettajat houkuttelivat häntä postille rahastajaksi.

– Maalaispojat olivat haluttuja siihen hommaan, naapurin poikakin lähti 13-vuotiaana. Rahastajasta saattoi tulla myöhemmin postiautomies.

– Isä sanoi kuitenkin, että älä lähde, ole velipojalle kaverina. Ja onhan tässä näinkin pärjätty.

Kotitilan isännäksi Oskari Koistinen ryhtyi 1960-luvulla.

Keltaiseksi maalattu, puinen ovi.
Pirtin alkuperäinen ovi. Rivassa pidettiin kelloa, joka herätti talonväen, jos paikalle tuli matkalaisia yöaikaan.

Etukuormaajan kauha osui taalereihin

Koistilan tilalta löytyy esineitä, joita tutkimalla voi solahtaa historian syövereihin. Yllättävimmän löydön Oskari ja hänen veljensä tekivät vuonna 1989.

– Puhdistimme aikoinaan palaneen talon pohjaa uuden rakentamista varten. Kuopaisin maata etukuormaajan kauhalla ja näkyviin tuli kiiltävää kuparia.

Miehet tarttuivat lapioihin. Hiekan keskeltä paljastui kymmenkunta 1700-luvulta peräisin olevaa taaleria.

Museovirasto tutki rahat ja jätti jokaiselle talon sisaruksista yhden taalerin muistoksi. Virastosta tuli myös tietoa siitä, mitä kyseisillä rahoilla saattoi niiden lyöntivuonna hankkia: lampaan sai kahdella taalerilla, mutta tynnyrillisestä suolasilakoita joutui pulittamaan 16 taaleria.

Taaleri pöydän päällä.
1700-luvulta peräisin olevat taalerit löytyivät, kun talon väki puhdisti palaneen talon tontin pohjaa.

Esineet kertovat maaseudun menneestä arjesta

Kuten maalla yleensäkin, myös Koistilassa käsillä tekemisen taidot ovat olleet korvaamattoman tärkeitä. Oskari Koistisen isän äiti Anna Merilä käytti aikoinaan kutomiseen vuonna 1845 valmistettuja kangaspuita. Tänä päivänä niiden päälle on ripustettu mattoja, jotka ovat Merilän käsialaa ja peräisin 1920-luvulta.

Noihin aikoihin kerma erotettiin talon lehmien maidosta omalla separaattorilla, kahvipavut jauhettiin käsikäyttöisellä myllyllä ja pyykki hangattiin puhtaaksi pyykkilautaa vasten.

– Tässä on muotti, jonka mukaan tehtiin kintaita. Ne valmistettiin loppuun käytettyjen nahkasaappaiden varresta, Koistinen näyttää.

Vanhaa esineistöä on sen verran runsaasti, että tilalla kävi ennen korona-aikaa ryhmiä siihen tutustumassa. Koistinen toimii silloin oppaana.

Asiakirjoja sota-ajalta.
Vanhat asiakirjat kertovat sota-ajasta.

Monta mottia kuitupuuta

– Liikunta on hyvästä, niinhän ne lääkäritkin sanovat.

Pian 90-vuotias Oskari Koistinen tekee edelleen metsätöitä.

– Viime talvena linkosin metsäpalstalle vievän tien, tein 50 mottia kuitupuuta ja polttopuut päälle.

Traktorin ratissa 70 vuotta viihtynyt ylivuottolainen linkoaa lumet omalta pihalta ja auttaa lumitöissä myös naapureita. Kesäisin traktorin perään kiinnitetään niittokone, jolla niitetään omien peltojen ”parhaat paikat” ja avuksi naapureidenkin kenttiä.

Työt ovat harrastus, eivät rasite.

– Urakalla en hommia tee. Metsään lähtiessä tankkaan sahan ja voin paikan päällä kaataa muutaman puun, katkoa ne ja lähteä pois.

– Jotain touhua on oltava, jotta aika menee mukavasti, lypsykarjasta 1990-luvulla luopunut isäntä sanoo.

Oskari Koistinen seisoo taikinatiinujen luona käsissään tuohiastia ja karsta.
Oskari Koistisella on paljon tietoa maatiloilla menneinä aikoina tehdyistä töistä ja työvälineistä.

Perheessä pidetään toisistaan huolta

Aamuisin Oskari Koistinen herää hyvissä ajoin puuron keittoon.

Keskuslämmitys taloon tuli 1970-luvulla, mutta pakkasella pirtin uunia on hyvä lämmittää joka toinen päivä.

Vaikka Koistinen on asunut itsekseen jo viitisenkymmentä vuotta, naapurissa on aina ollut seuraa. Tälläkin hetkellä pirtistä löytyy lasten leluja.

– Siskonpojan tyttäret tulevat joka aamu seitsemältä puurolle. Minä käyn myöhemmin päivällä heillä syömässä.

Mitä ajatuksia juttu herätti? Anna palautetta.

Lue lisää aiheesta:

Ihmiset ja elämä