Miro Isokanniainen haluaa tulla isännäksi

Kiimingin Alakylän maalaismainen ympäristö on Miro Isokanniaiselle mieleen. Eläin- ja luontorakas poika kertoo, että ei lähtisi kaupunkiin asumaan. Maatilalla on koko ajan monipuolista ja mielekästä tekemistä – jopa siinä määrin, ettei pari vuotta sitten perheen kanssa tehty ulkomaanmatka innostanut Miroa, hän olisi mieluummin jäänyt kotiin hoitamaan tilaa.

– Oli Teneriffalla ihan kivaa kuitenkin, hän myöntää.

Miron kanssa maatilalla asuvat vanhemmat Janne ja Kaisa, pikkuveli Samu, ja isän äiti Liisa. Miro ja Samu ovat kuudes sukupolvi Isokanniaisen tilalla.

Traktorin ohjaimissa jo nelivuotiaana

Kaisa Isokanniainen kertoo, että Miroa ei ole koskaan pakotettu tilan töihin, vaan hän on itse ollut aina innostunut niistä. Ensimmäisen kerran Miro istui traktorin ratissa neljävuotiaana. Toiset keräsivät kiviä traktorin kauhaan, ja Miro siirsi traktoria aina seuraavaan paikkaan.

Koneet ovatkin rakkaita nuorelle miehelle: hän korjaa ja huoltaa niitä ja pitää ne puhtaina. Kun äiti välillä tarvitsee teknisiä neuvoja jonkun koneen kanssa, Mirosta on suuri apu.

Miro muistelee olleensa noin 8-vuotias päästessään edesmenneen pappansa mukaan lumen auraukseen traktorilla. Töiden lomassa pappa lähti pitämään kahvitaukoa, jolloin Miro ajoi itsekseen ison pihan puhtaaksi lumesta.

Kesälomallakin Miro odottaa eniten pääsyä rehun tekoon.

– Välillä voin käydä uimassa, jos ehdin. Kesällä on paljon töitä, ja se on mukavaa.

Koulupäivän jälkeen kohti navettaa

Työtä riittää myös koulupäivien jälkeen. Miro auttaa isäänsä Jannea appeen teossa, ja välillä hän on kaverina lypsyhommissa. Navetassa on viitisenkymmentä lehmää.

– Parasta tässä on se, että näkee oman työnsä jäljen. Olen saanut kiitosta tekemästäni työstä, ja se tuntuu hyvältä, kertoo Miro.

Jokin aika sitten yksi lehmistä odotti vasikkaa.

– Menin aamulla katsomaan, joko vasikka on syntynyt. Se makasi emän takana. Otin vasikasta kiinni, ja vedin sen emän eteen, jotta emä pääsi hoitamaan pikkuista.

– Välillä on ikävää, kun eläimistä pitää luopua, mutta ajattelen, että kun eläin on vanha ja sairas, sen on parempi antaa mennä. Ihan vasta minun oma lehmäni jouduttiin lopettamaan. Se oli surullista.

Kaisa Isokanniainen toteaa, että maatilalla on totuttava siihen ajatukseen, että eläimiä joudutaan välillä lopettamaan. Viimeksi niin tapahtui reilu kuukausi sitten, kun yksi lehmä oli syönyt heinän seassa mahdollisesti muovia, lasia tai alumiinia, mikä oli rikkonut sen suolistoa.

Vaikka lehmä yritettiin pelastaa, ei mitään ollut tehtävissä.

Maatiloilla tiedetään, että luontoon ei pitäisi heittää roskia. Pienistä roskista voi seurata suuria vahinkoja. Roskaa ei erota heinän seasta, jolloin se helposti päätyy heinäpaaliin, ja sitä kautta eläimen ruokaan.

Haaveissa aasi ja toiminnan laajennus

Janne Isokanniainen kertoo Miron olevan tarkka töissään.

– Hän asettaa riman välillä jopa liian korkealle, isä toteaa.

Työteliäs poika myy joulun aikaan kuusia, ja suunnittelee tulevaksi kesäksi ruohonleikkuupalvelua. Aikaa on riittänyt myös koulun luokkaretkeä varten tehtävään myyntityöhön, jossa Miro teki kolmanneksi parhaan tuloksen.

Peruskoulun jälkeen Miro suunnittelee menevänsä maatalousoppilaitokseen. Maanrakennuspuoli ja kaikki koneilla tehtävät työt kiinnostavat.

– Ja kun jatkan tätä tilaa sitten, kun isä ja äiti lopettavat, aion laajentaa toimintaa. Haluaisin hankkia tänne myös aasin, miettii Miro.

Isokanniaisten pihalla viilettää pari koiraa ja kissoja. Navetassa lehmät seisovat rivissä ja seuraavat tulijoita katseillaan. Omassa aitauksessaan vanha Reiska-hevonen syö heinää.

Täällä Miron on hyvä elää ja kasvaa tulevaan isännyyteen.