Iloisten kohtaamisten kerho

Keskustan seurakuntatalon pihalle kaartaa takseja. Taksit tuovat paikalle hymyileviä ihmisiä. Pian alkaa keskustelukerho, kehitysvammaisille ja heidän omaisilleen tarkoitettu puolitoistatuntinen tiistaisin.

Kerhon vetäjä, diakonissa Christa Moilanen-Hyttinen ottaa väkeä vastaan. Salin ovella halataan, vaihdetaan kuulumisia ja tuopa joku pienen lahjankin. Kaikki ovat iloisia, jälleennäkemistä on selvästi odotettu. Puheensorina täyttää tilan.

Kerho aloitetaan kahvin juonnilla. Kärryssä on tarjolla niin suolaista kuin makeaa. Christan apuna ovat tällä kertaa kirkkomuusikko Taina Voutilainen, kaksi diakoniopiskelijaa sekä kaksi vapaaehtoista.

Salin päätyyn rakentuu alttari, ja sen viereen pikkuhiljaa raamatunkertomus. Kaikki kuuntelevat ja osallistuvat keskusteluun. Välillä lauletaan. Väki on innokasta osallistumaan, ja kysymyksiin tulee vastauksia miettimättä. Huomaa, että asioista ollaan tietoisia.

Moilanen-Hyttinen kertoo, että keskustelukerho on hyvin suosittu. Kävijöitä on kymmeniä.

– Väki vaihtuu, välillä joku pitää taukoa, ja uusia kävijöitä tulee. On myös heitä, jotka ovat paikalla joka kerta.

Tällä kerralla paikalla on ainakin kaksi uutta kävijää. Molemmat ovat vakuuttuneita siitä, että tänne tullaan jatkossakin.

– Oli mukava tulla. Täällä näkee ihmisiä, ja tulee uusia kavereita, he tuumaavat. Se on helppo uskoa: näyttää, että kaikki ottavat uudet tulijat avosylin vastaan.

Aika hurahtaa siivillä. Pian piha täyttyy taas takseista, ja lähdetään kotimatkalle. Lähtiessä monella on asiaa Moilanen-Hyttiselle. Odotetaan seuraavaa tapaamista ja tulevia leirejä. Ystävien näkemistä uudestaan. Yhteistä aikaa ja tekemistä.

Mikä olisikaan tärkeämpää?

Kerhon vakituisiin kävijöihin kuuluvat ystävykset Anna-Katariina Puranen ja Seita Ahokas. Naiset kertovat, että ovat kulkeneet kerhossa noin viisi vuotta.

– On tärkeää, että voi tulla tänne itselle läheisen ystävän kanssa. Me ollaan vähän niin kuin siskokset.

Molemmat naiset käyvät töissä, joten kerho on kivaa vastapainoa sille.

– Tämä on ainoa seurakunnan toiminta, missä me käydään.

Seita kertoo käyvänsä myös Tyttöjen talolla, ja Anna-Katariina kertoo olevan kiinnostunut kivistä. Hän esittelee ranteissaan olevia koruja, ja miettii, että voisi joskus itsekin kokeilla korujen tekoa kivistä.

Myös musiikki on Anna-Katariinan mieleen, ja hän esiintyy mielellään, tälläkin kerralla saimme kuulla hänen kaunista lauluaan.

– Me tullaan tänne joka kerta! Täällä näkee aina paljon ihmisiä, se on mukavaa. On täällä tullut tuttuja, mutta ei me olla muuten yhteydessä, kuin mitä täällä nähdään. Ja täällä on aina hyvä olla, sanovat naiset lopuksi.

Kehitysvammaisten ja heidän omaistensa keskustelukerho jatkuu syksyllä.