Kirkollinen kulttuuriperintö kuuluu kaikille

Kulttuuriantropologi Hilla Nättilän kädet ovat olleet upoksissa Oulun seurakuntien kohdeinventoinneissa viime elokuusta lähtien. Hän koluaa läpi joka ikisen kirkon, kappelin, seurakuntatalon, leirikeskuksen ja varaston, joita Oulun seurakunnat hallinnoivat.

Edellinen inventointikierros on tehty 20 vuotta sitten.

– Siinä ajassa tavaraa ehtii poistua, tulla lisää ja liikkua paikasta toiseen. Oulussa on tapahtunut edellisen inventoinnin jälkeen myös paljon muutoksia: seurakuntia on tullut lisää ja joitakin kohteita, esimerkiksi Pateniemen kirkko, on purettu kokonaan. Purettujen kohteiden esineistö täytyy yrittää paikallistaa prosessin aikana.

Nättilän työtä helpottavat edellisen inventoinnin yhteydessä tehdyt esineistölistat sekä esineistä otetut valokuvat. Hän tarkastaa listat, tekee niihin tarvittaessa lisäyksiä ja merkkaa ylös, jos jokin esine kaipaa konservointia eli kunnostusta.

Esineet kertovat tarinoita

Oulun vanhimmat kirkolliset esineet ovat Nättilän mukaan peräisin pääosin 1700–1800-luvuilta, eikä kaikista ole olemassa tarkempia tietoja tai yksityiskohtia.

Nättilä etsii tietoa tarkastelemalla esineitä sekä käyttämällä apuna erilaisia historian ja museaalisen tutkimuksen menetelmiä.

– Esimerkiksi vanhoissa ehtoollismaljoissa eli kalkeissa on usein leimat, jotka paljastavat, missä ja milloin esine on valmistettu.

Mielenkiintoisimmat esineet ovat tulleet vastaan vuonna 1932 rakennetussa Yli-Iin kirkossa, jota inventoidaan nyt ensimmäistä kertaa.

Nättilä törmäsi 1700–1900-luvuilta peräisin oleviin ehtoollisvälineisiin, jotka kuuluivat niissä olevien kaiverrusten perusteella alun perin Pyhäjärven kirkolle. Esineiden alkuperä ja omistussuhteet vaikuttivat epäselviltä, joten Nättilä lähti selvittämään asiaa.

– Kiimingin kirkkoherra osasi lopulta kertoa, että esineet olivat lähtöisin Viipurin maalaiskunnan läänin Pyhäjärven kirkolta. Tarkemman tutkimisen perusteella selvisi, että välineet ovat siirtoseurakuntien eli luovutetun Viipurin Pyhäjärven kirkon esineistöä.

Yli-Iin kirkosta löytynyt ehtoollismalja noin vuodelta 1765 sekä pateeni noin vuodelta 1910.

– Viipurin pyhäjärveläiset olivat ottaneet aselevon aikaan kirkosta talteen kaikki esineet, jotka olivat saaneet, ja polttaneet oman kirkkonsa. Mitään ei haluttu jättää vihollisille.

Kun siirtoseurakunnat lakkautettiin 1950-luvulla, niiden esineistöä jaettiin paikkakunnille, joihin oli asettunut asumaan Pyhäjärven evakkoja. Yli-Ii oli yksi näistä paikoista.

– Esineet ovat nyt Kirkkohallituksen omaisuutta ja ikään kuin talletettuna Yli-Iihin.

Pysyvä jälki kulttuuriperimässä

Nättilän mukaan esineistöstä huolehtiminen ja niiden inventoiminen on kirkoissa satoja vuosia vanha perinne.

– Kirkoilla on aina ollut omaisuutta, josta tulee huolehtia. Kirkolliset esineet eivät kanna pelkästään rahallista arvoa. Niiden arvo koostuu sekä kulttuurihistoriallisesta että erityisesti uskonnolliselta kannalta ajateltuna pyhästä arvosta.

Inventoinnin yhteydessä Nättilän kameraan tallentui yksityiskohta Haukiputaan kirkon saarnastuolista.

– Nykyään seurakuntien varallisuus on enemmän kiinni esimerkiksi kiinteistöissä, jotka ovat toki myös kulttuuriperintöä itsessään. Kirkolliset rakennukset, seurakuntatalot ja kirkot ovat tiivis osa yhteisön elämää, ja niistä on jäänyt pysyvä jälki kulttuuriperimään. Ne ovat myös tärkeä osa paikallista ja kansallista rakennettua kulttuuriperintöä.

Inventoimaansa esineistöön Nättilä suhtautuu nöyryydellä.

– Esineet ovat kokeneet niin paljon! Silti ne ovat vielä täällä, olemassa ja kantamassa mukanaan suomalaista historiaa ja paikallisuutta.

Vanha esineistö ja niiden huokuma historia ei tällä hetkellä pääse välittymään seurakuntalaisten tietoisuuteen siinä laajuudessa, mitä Nättilä toivoisi.

– Esineitä olisi hyvä saada jonnekin näkyville, ja tuoda sitä kautta esiin niissä olevaa tietoa ja historiaa. Ne eivät saa ansaitsemaansa arvostusta, jos ne jätetään vaan asiantuntijoiden tietoon. Kirkollinen kulttuuriperintö kuuluu kaikille.