ODL on tehnyt hyvää jo 130 vuoden ajan

Kristillisillä kirkoilla on eri maissa vuosisatojen perinne sairaiden ja hädänalaisten auttamisessa. 1800-luvun lopulla yleistyivät näihin tehtäviin keskittyneet kristillissosiaaliset yhteisöt, kuten Oulun Diakonissakoti.

Vuonna 1896 perustettu Oulun Diakonissakoti oli neljäs Suomeen perustettu diakonissalaitos. Aiemmin vastaava toiminta oli alkanut Helsingissä, Viipurissa ja Sortavalassa.

Ne palvelivat sairaita, köyhiä ja muista syistä apua tarvitsevia ja tarjosivat koulutusta nuorille naisille, joista tulisi kristillisen lähimmäisenrakkauden, diakonian, ammattilaisia.

Historioitsija Anna Nieminen on tutustunut parin vuoden ajan Oulun Diakonissalaitoksen Säätiön historiaan.

Se on pitänyt sisällään paitsi virallisten asiakirjojen, vuosikertomusten ja valokuvien läpikäymistä, myös toiminnassa mukana olleiden haastatteluja.

– Minulla ja kirjan tilaajilla oli yhteinen ajatus siitä, että teos keskittyy nimenomaan sisarten rooliin toiminnassa, Nieminen kertoo.

Sisariksi kutsuttiin ihmisten auttamiselle elämänsä omistaneita naisia, jotka kouluttautuivat sairaanhoidon ja diakonian tehtäviin Oulun Diakonissakodissa.

Historioitsija Anna Nieminen käytti kirjan lähdemateriaaleina muun muassa Oulun Diakonissalaitoksen Säätiön arkistosta löytyviä valokuvia ja yhteisön oman Palvelun poluilla -lehden vuosikertoja.

Diakonissakoti kasvatti työvoimaa pohjoiseen

Lahjoituksena saaduissa Oulun Diakonissakodin toimitiloissa nykyisellä Uudellakadulla oli aluksi kolme sairaalahuonetta, pieni leikkaussali, johtajattaren huone ja ruokalaksi ja asuntolaksi muutettu sali.

Kodin ylläpitäjänä oli Oulun kirkollinen diakonaatti -yhdistys.

Kirkkoherra Waldemar Wallin tiivisti toiminnan Oulun Diakonissakodin ensimmäisessä vuosikertomuksessa näin: Oulun Diakonissakodin tarkoitus on kehittää työvoimia kristillisen rakkauden palvelukseen Oulun kaupunkia ja sen ympäristöä varten.

– Oulun Diakonissakodista valmistuneet sisaret lähtivät useimmiten töihin seurakuntiin ja kunnallisiin sairaaloihin. Osa suuntasi myös lähetystyöhön maailmalle, Nieminen kertoo.

Sisar Selma Ollanketo vierailulla isorokkopotilaan luona todennäköisesti 1920- tai 30-luvulla.

Seurakunnissa työskennelleet diakonissat saattoivat olla usein paikkakunnan ainoita terveysalan ammattilaisia. Työ piti sisällään paljon myös köyhäinapua.

Anna Nieminen muistuttaa, että eurooppalainen diakonialiike nousi aikana, jolloin Suomessa ei esimerkiksi ollut nykyisen kaltaista julkista terveydenhoitoa tai sosiaalipalveluja, saati yleistä oppivelvollisuutta.

– Kun puhutaan julkisista palveluista, harvoin nykyajan ihminen ajattelee, kuinka pitkälti ne ovat alkaneet jonkun järjestön tai yhteisön aloitteesta, hän pohtii.

Kun puhutaan julkisista palveluista, harvoin nykyajan ihminen ajattelee, kuinka pitkälti ne ovat alkaneet jonkun järjestön tai yhteisön aloitteesta.

Vuoteen 1917 saakka Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa.

Oulun Diakonissakodin synnyssä osansa oli myös suomalaiskansallisella fennomaanisella liikkeellä, sillä samoin kuin Sortavalassa, myös Oulussa kielenä oli alusta alkaen suomi, jolla alettiin myös tuottaa tietoa siitä, mitä diakonia tarkoittaa.

Helsingissä kieli oli ruotsi, kansainvälisessä Viipurissa toimittiin saksaksi.

Tuleville diakonissoille oli tarkat vaatimukset

Nuoret diakonissaoppilaat asuivat diakonissakodin yhteydessä. Läheskään kaikki hakijat eivät päässeet oppilaiksi.

Diakonissakotiin hakevien neitojen tuli olla kurinalaisia ja kuuliaisia sekä kristillisellä kutsumuksella varustettuja.

– Yhteisö oli tiivis. Se ei ollut kuitenkaan suljettu, sillä diakonissalaitoksessa on aina suuntauduttu ulospäin, Nieminen kuvaa.

Hänen näkemyksensä on, että oppilaitoksessa asuminen ja tiukat säännöt helpottivat perheiden päätöksiä lähettää tyttäriään opiskelemaan, koska nämä siirtyivät ikään kuin kodista kotiin.

Nieminen kertoo, että luonteenpiirteiden lisäksi myös sisaroppilaiden ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyi määrityksiä. Kiharat hiukset piti suoristaa ja villatakkien tuli olla mustia eikä värikkäitä.

1950-luvun lopulta alkaen tiukoista säännöistä alettiin luopua.

Oulun Diakonissakodin arjessa riitti töitä, joihin tarttui myös johtoportaan väki. Kuvassa työn touhussa johtajatar, ylihoitaja ja
muutama lääkäri. Kuva: Marjatta Pulkkisen yksityiskokoelma

Opiskelemaan otettiin esimerkiksi kihloissa olevia neitejä, eikä avioliiton solmiminen enää tarkoittanut sisarkunnasta eroamista.

Ajan muutos näkyi myös pukeutumisessa, sillä 1960-luvulla otetuissa kuvissa sisarten puvuissa on jo lyhyitä hihojakin.

Sisaroppilaiksi haluavilta vaadittiin myös hyvää kuntoa, sillä valmistumisen jälkeen tulisi työssään liikkua pitkiä matkoja niin pyöräillen kuin hiihtäen.

Sisaroppilaiksi haluavilta vaadittiin myös hyvää kuntoa, sillä valmistumisen jälkeen tulisi työssään liikkua pitkiä matkoja niin pyöräillen kuin hiihtäen.

Valmistumisenkin jälkeen yhteys säilyi, ja diakonissat saattoivat iäkkäinä palata asumaan yhteisöön.

– 1980- ja 90-luvuilla talossa töissä olleet ovat muistelleet, että vanhoja sisaria saattoi nähdä talvisin hiihtämässä Mannerheiminpuistossa, Nieminen kertoo.

Toiminta lähti liikkeelle lahjoitusten turvin

Oulun Diakonissakodin toiminta lähti liikkeelle pitkälti lahjoitusten turvin. Tilat ovat olleet samassa korttelissa kaupungin keskustassa.

Kiinteistön lisäksi lahjoituksina saatiin paljon irtaimistoa, ruokaa ja myös rahaa.

Suurimmista rahalahjoituksista muodostettiin vapaavuoderahastoja, joiden turvin saatettiin tarjota hoitoa varattomille potilaille.

– Omia rahastoja oli esimerkiksi Tuiran kansakoulun oppilaille ja köyhtyneille säätyläisille, Nieminen kertoo.

Sairaalatoiminta laajeni, ja Ouluun saavuttiin hoidettavaksi kaukaakin.

”Se, mitä naiset haluavat elämältään on muuttunut paljon sodan jälkeen.”

– Anna Nieminen-

Esimerkiksi 1930-luvulla Pohjois-Suomen ainoa silmälääkäri työskenteli Oulun Diakonissakodin sairaalassa.

Sotien jälkeen kirkolliset ja yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat toimintaan. Aiemmin diakonissakodin hoitamia tehtäviä ottivat vastuulleen valtio, kunnat ja seurakunnat.

Diakonissalaitoksella keskityttiin muun muassa kirkollisen diakonian tukemiseen.

Vuonna 1948 Oulun Diakonissakodin nimi vaihtui Oulun Diakonissalaitokseksi, ja käyttöön vakiintui lyhenne ODL.

Vuonna 1979 yhdistys päivittyi Oulun Diakonissalaitoksen Säätiöksi.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä diakonissaopiskelijoiden määrä kasvoi, mutta sisarkotimalli hiipui.

Yhteiskunnan muutos muutti myös ajattelumalleja.

– Se, mitä naiset haluavat elämältään on muuttunut paljon sodan jälkeen, Nieminen tiivistää.

ODL on yhä mukana monessa

Useiden yhdistysten ja toimijoiden historiateoksia koonnut ja kirjoittanut Nieminen kertoo yllättyneensä siitä, kuinka monessa ODL on ollut mukana.

Esimerkiksi vasta perustetussa Oulun yliopistossa alkoi lääketieteellinen opetus vuonna 1960.

Oulun Diakonissalaitos vuokrasi alkuun opetussairaalatilat yliopistolle ja synnytyssairaalakin toimi tiloissa vuosia.

Pitkään Oulun Diakonissakodissa annetusta koulutuksesta puhuttiin sairaanhoitajakouluna.

Toiminnassa haluttiin nimeä myöten kuitenkin painottaa kristillistä diakoniaa pelkän sairaanhoidon sijaan, ja 1959 nimeksi tuli Oulun Diakonissakoulu, sittemmin Oulun Diakoniaopisto.

Sisaret Fiina Saari ja Martta Nikkarikoski 1930-luvulla.

1970-luvulla opiston toiminta laajeni ja monipuolistui, ja opiskelemaan pääsivät myös miehet.

Tieteellinen tutkimus tuli osaksi toimintaa ja ODL oli mukana luomassa ammattikorkeakoulujärjestelmää.

Nykyisin Suomen Diakoniaopiston lisäksi samassa korttelissa toimii Diakonia-ammattikorkeakoulu (Diak).

Sairaalatoiminnasta luovuttiin vuosituhannen alkupuolella ja nykyisin ODL:n toiminnan ytimenä on diakoninen, sosiaalinen työ eri ryhmien parissa.

”ODL on onnistunut yhdistämään vanhan vaalimisen ja vahvan ajanmukaisuuden ja eteenpäin menemisen.”

– Anna Nieminen-

Toiminta on jaettu kolmeen osioon: tuki- ja auttamistoiminnasta vastaa ODL Yhdessä, ODL Liikuntaklinikka on liikuntalääketieteen tutkimus- ja kehittämisyksikkö ja ODL Kiinteistöt vastaa säätiön asunnoista ja toimitiloista.

Voitot käytetään yleishyödyllisten palveluiden ja diakonian tuottamiseen.

Anna Nieminen antaa tunnustusta ODL:lle siitä, että yhteisössä on hyvä historiatietämys omasta menneisyydestä.

ODL ylläpitää arvokasta perintöä huolehtimalla esimerkiksi sisarten hautojen ylläpidosta.

– ODL on onnistunut yhdistämään vanhan vaalimisen ja vahvan ajanmukaisuuden ja eteenpäin menemisen.

Historiateos Hyvä kantaa kauas on viimeisteltävänä ja se julkaistaan Martinpäivänä 10. marraskuuta, jolloin myös ODL juhlii 130-vuotista taivaltaan. Teosta voi tiedustella julkaisun jälkeen osoitteesta info@odl.fi.