Diakonia auttaa elämän ahdingoissa

Diakoniatyö ei ole vain sitä, että annamme ihmiselle maksusitoumuksen paikalliseen ruokakauppaan tai maksamme sähkölaskun, sanoo diakoniatyöntekijä Minna Similä Haukiputaan seurakunnasta.

Similä korostaa, että apua tarvitsevan kanssa käydään läpi hänen elämäntilanteensa kokonaisuutena – ei esimerkiksi vain sitä, miksi avuntarvitsija ei juuri tällä hetkellä kykene selviytymään laskujensa maksamisesta.

– Kun ihminen kohdataan kokonaisvaltaisesti, löytyy erilaisia keinoja auttaa häntä. Keskustelun pohjalta löydämme lisäksi muitakin tahoja, jotka voivat auttaa ja neuvoa.

Diakonia antaa taloudellista apua

Taloudellista apua tarvitseva voi saada seurakunnalta diakonia-avustuksen. Ideana on auttaa äkillisen kriisitilanteen yli.

– Diakonia-avustus on kertaluonteinen, se ei voi korvata säännöllistä toimeentulotukea, Minna Similä sanoo.

Similän mukaan harva tietää, että seurakunnan kautta voi hakea rahallista avustusta monista säätiöistä ja rahastoista.

– Viime vuonna käytimme Haukiputaalla 30 000 euroa seurakunnan omaa diakonian määrärahaa pieniin diakonia-avustuksiin. Melkein yhtä paljon – reilut 21 000 euroa – saimme avustuksina rahastoista ja säätiöiltä: Kirkon diakoniarahastosta, Sipilä-säätiöstä ja Tukikummit-säätiöstä.

Säätiöiltä voi hakea avustusta esimerkiksi vähävaraisen perheen lapsen tai nuoren harrastusmaksuihin tai harrastusvälineisiin.

Diakonia järjestää ruoka-apua

Koronaepidemian aikana seurakunnissa ei järjestetä aamupaloja eikä ruokailuja vähävaraisille.

Ruoka-apua on mahdollista saada ajanvarausperiaatteella. Apua tarvitseva ottaa yhteyttä seurakunnan päivystävään numeroon ja kuulee, milloin voi tulla noutamaan ruokakassinsa.

Minna Similä.

– Kauppojen ylijäämäruokaa pystymme tarjoamaan lyhyelläkin varoajalla kaikkina arkipäivinä, Similä sanoo.

Kiimingin diakoniatyöntekijälle Erja Haholle viime viikot ovat olleet kiireisiä aikaa: puhelimeen on tulvinut tekstiviestejä ihmisiltä, jotka halusivat EU:n ruoka-apua.

– Saimme 14. huhtikuuta tuhannen kilon lastin EU-ruokaa, mutta se ei riitä mihinkään.

Ketään vähävaraista ei kuitenkaan jätetä ilman ruoka-apua: seurakunta ostaa paikallisista ruokakaupoista sata – mahdollisesti jopa 200 – kassillista ruokaa.

Diakonia antaa ohjausta ja neuvontaa

Oleellinen osa diakoniatyöntekijöiden työnkuvaa on ohjaus ja neuvonta.

–Voimme auttaa etuuksien hakemisessa. Toisinaan avuntarpeessa oleva ei ole huomannut hakea jotakin hänelle kuuluvaa etuutta kuten vaikka asumis- tai toimeentulotukea, Minna Similä sanoo.

Similän mukaan kaikki taloudellisissa asioissa yhteyttä ottaneista eivät tarvitse rahallista avustusta. Riittää, että heidän kanssaan käydään läpi sitä, miten erääntyvistä laskuista selviää.

Diakoniatyöntekijät voivat toimia rinnallakulkijoina silloin, kun asiakas pääsee velkaneuvontaan tai neuvottelee velkajärjestelyyn pääsemisestä.

Diakonia tarjoaa vertaistukea ryhmissä

Toisinaan avuntarvitsija ohjataan mukaan seurakunnan ryhmätoimintaan.

Vertaistukea on tarjolla esimerkiksi omaishoitajien, muistisairaiden, vammaisten ja eläkeläisten kerhoissa sekä sururyhmissä.

Diakonia tarjoaa keskusteluapua ja hengellistä tukea

Diakoniatyöntekijöiltä saa myös keskusteluapua. Aihepiirit voivat liittyä esimerkiksi yksinäisyyden kokemukseen, suruun tai hengellisiin kysymyksiin.

– Jos ihminen kokee, että elämän tarkoitus on hukassa, sitä voi etsiä diakoniatyöntekijän kanssa juttelemalla, sanoo Erja Haho.

Erja Haho (Kuva: RT arkisto/Minna Kolistaja)

Hän uskoo, että koronakriisin pitkittyessä henkisen tuen tarve lisääntyy.

Yhteydenottoja Kiimingissä tulee nyt erityisesti ikäihmisiltä, jotka kokevat, että heiltä on viety vapaus liikkua kodin ulkopuolella.

Haukiputaalla päivystyspuhelimeen tulee Minna Similän mukaan yhteydenottoja, joissa huolettaa esimerkiksi lapsiperheen aikuisten jaksaminen ja se, miten perheen talous kestää korona-ajan yli.

”Diakoniatyöntekijät ovat turhan näkymättömiä puurtajia”

Koronakriisi on muokannut myös diakoniatyöntekijöiden työnkuvaa.

–  Kaikki ryhmätoiminta on seisahduksissa, mutta olemme mukana Oulu-avussa soittelemassa ikäihmisille ja järjestelemässä ruokakassien vientiä, Erja Haho kertoo.

– Työtä on paljon, mutta vielä olemme selvinneet.

Hahosta tuntuu, että koronatilanteen vuoksi diakoniatyössä on palattu ”vanhaan aikaan”: diakoniatyöntekijät tekevät paljon konkreettista auttamista, esimeriksi kaupassakäyntiapua.

– Uskon, että koronaepidemia pistää seurakunnat miettimään, onko kaikki mitä normiaikana teemme aitoa diakonian perustyötä.

Diakoniatyöntekijät ovat Hahon mielestä turhan näkymättömiä puurtajia.

– Enemmän saisi kertoa siitä, mitä diakonia tekee. Moni ei sitä tiedä.

Hän muistaa vuosien takaa liikuttavan esimerkin valistuksen voimasta.

– Olin kouluvierailulla kertomassa kakkosluokkalaisille diakoniatyöstä. Mainitsin siinä, että jos esimerkiksi koti palaa, diakoniasta voi hakea apua. Muutama viikko tämän jälkeen erään oppilaan koti tuhoutui tulipalossa. Oppilas kertoi vanhemmilleen koulussa kuulemastaan. Sitä kautta perhe osasi pyytää apua seurakunnasta.

1990-luvun lama muutti kirkon diakoniatyötä

Kun Suomen voimakas taloudellinen kasvu taittui 1990-luvun alussa, seurasi talouskriisi. Työttömyys nousi yli 20 prosentin. Julkista taloutta leikattiin voimakkaasti.

Leikkaukset sosiaaliturvassa näkyivät seurakuntien diakoniatyössä.

Työikäisten osuus avun tarvitsijoista kasvoi. Kotikäyntityön sijaan työtä tehtiin yhä enemmän vastaanotoilla. Henkisen ja hengellisen tuen rinnalle nousi voimakkaasti taloudellinen ja aineellinen avustaminen.

Laman vuoksi diakonian painopiste siirtyi vanhuksista työikäisiin, lapsiperheisiin ja syrjäytymisuhanalaisiin lapsiin. Samalla työ painottui aikaisempaa enemmän taloudellisissa vaikeuksissa olevien tukemiseen.

Laman aikana kirkon diakonialla oli myös eräänlainen tienraivaajan ja innovaattorin rooli.

Tästä esimerkkinä voi pitää velkaneuvontaa. Laman vaikutuksesta lukuisat kotitaloudet olivat ajautuneet velkakriisiin. Velkaongelmaiset alkoivat ottaa hädissään yhteyttä myös seurakuntiin, joissa diakoniatyöntekijät ryhtyivät velkaneuvojiksi.

Joukkotyöttömyyden kasvun ja pidentymisen seurauksena seurakunnat ryhtyivät järjestämään ruokailuja työttömille ja jakamaan ruokaa tarvitseville.

1990-luvun lama synnytti pysyvän pienituloisten ihmisryhmän, mutta sosiaaliturvan tasoa ei nostettu. Diakoniatyöntekijät viestittivät päättäjille, että sosiaaliturvajärjestelmä on liian monimutkainen. Kaikilla ei ole  voimia tai osaamista hakea tukia monelta luukulta. Seurakuntien diakoniatyöntekijät ottivatkin eräänlaista ”asianajajan” roolia ihmisten tukemisessa.

Lähde: evl.fi