Jotta ikääntyminen ei yllätä, vanhuuteen on hyvä varautua

Kun Vanhustyön keskusliitto ryhtyi puhumaan vuonna 2018 aiempaa aktiivisemmin vanhuuteen varautumisesta, aihetta kommentointiin muun muassa toteamuksella ”ettei nyt sentään vielä viisikymppisenä”.

– Silloin puhe vanhuuden ennakoinnista herätti hämmästystä. Enää reagointi ei ole samanlaista, kertoo keskusliiton toiminnanjohtaja Anni Lausvaara.

Lausvaaran mukaan varautuminen on tärkeää, koska se luo edellytyksiä hyville, omannäköisille vanhuuden päiville.

Hän toteaa, ettei esimerkiksi esteetöntä, ikääntyneelle toimivaa kotia, löydy välttämättä nopealla aikataululla.

– Uuteen asuinympäristöönkin on helpompi tutustua hyvissä ajoin – silloin, kun liikkuminen on ongelmatonta.

Huolipuheelle on vastatoimia

Anni Lausvaara tunnistaa ikääntymiseen liittyvän huolipuheen, kuten epäröinnin riittävästä terveydenhoidosta ja hyvästä hoivapaikasta.

Jotta ikääntyminen ei herättäisi pelkoa, juuri varautuminen tulevaan on keino vähentää huolta. Asuntoasioiden lisäksi varautumista on muun muassa edunvalvontavaltuutuksesta ja hoitotahdosta huolehtiminen.

Lausvaara luottaa myös siihen, että elämä kouluttaa löytämään ratkaisuja ikääntymiseen liittyviin tilanteisiin.

– Ajattelen, että on etuoikeus elää vanhaksi. Kaavailen mielessäni omaan vanhuuteeni liittyen vaihtoehtoa, jossa järjestämme huolenpidon yhdessä ystävien kanssa. Nythän puhumme usein vain omaisten vastuun kantamisesta.

– Useampi perhe voisi jakaa myös yhteisen, kotiin tulevan avun kustannuksia. Toivon, ettei byrokratia tule esteeksi, kun ihmiset luovat uusia tapoja turvallisen vanhuuteensa varalle.

Elämä kouluttaa löytämään ratkaisuja ikääntymiseen liittyviin tilanteisiin.

 

Liian vaatimaton jää ilman palveluja?

Kirkon diakoniatyön arkea on toimia myös vanhusten äänitorvena. Tätä työtä, hädän äänenä olemista, tehdään muun muassa Kiimingin seurakunnassa.

Johtavan diakoniatyöntekijän Erja Hahon mukaan ikääntyneille tarkoitettujen palveluiden saaminen edellyttää joskus diakonian puuttumista asiaan – ja diakoniatyöntekijöiltäkin vaativaa äänenpainoa.

– Sota-ajan sukupolvi on vaatimatonta. Tulevat ikäihmiset osaavat jo paremmin vaatia heille kuuluvia palveluja, hän arvioi.

Osassa seurakuntia, kuten Tuirassa, on lisätty vanhustyötä tekevien mahdollisuuksia tehdä kotikäyntejä, jotta ikääntymiseen liittyvät tarpeet tulisivat paremmin kuulluiksi.

Diakoniatyöntekijä Sari Lukka Haukiputaalta uskoo, että jokainen kansalainen pystyy osaltaan kantamaan vastuuta turvallisista vanhuudenpäivistä.

Lukan mielestä ikääntyneistä huolehtiminen on myös kotien kasvatusta. Vierailut vanhusten luona voisivat olla osa perheiden tavallista arkea.

Tulevat ikäihmiset osaavat jo paremmin vaatia heille kuuluvia palveluja.

Rauhan Tervehdys pyysi lukijoilta mielipidekirjoituksia ikääntyneiden hoivasta. Tekstit ovat poimintoja näistä viesteistä.

”Yksinäisyys, turvattomuus ja niistä aiheutuvat pelkotilat eivät saisi kuulua vanhuuteen.”

”Nykyisin omaisten osuuteen luotetaan ehkä liikaakin. Omaisethan eivät aina asu samalla paikkakunnalla tai ovat muutoin estyneet hoitamaan.”

”Kaikkia vanhuksia tulee keskusteluissa lähestyä neuvotellen ja puhutella ’kahdella korvalla ja sydämellä’, eikä missään tapauksessa käyttää käskevää sävyä.”

”Jos vanhus haluaa ottaa esille kristilliset asiat, niistäkin pitää puhua. Jos hoivahenkilö ei itse pysty sellaiseen, silloin tulee kutsua niistä ymmärtävä ihminen mukaan.”

”Vanhuksiin suhtautumisissa avainsanoina ovat muun muassa kunnioittavuus, sydämellisyys, arvostettavuus ja avuliaisuus.”

”Haluaisin, että tyttäreni hoitaa minua, hän tietää historiani. Tarvitsen paljon apua, ja itse yritän pärjätä. Haluan olla kotona, mutta jos se ei onnistu, niin sitten hoivakodissa.”

”Kyllä vanheneminen pelottaa, kun nykymenoa katsoo. Toivon, että en eläisi liian vanhaksi ja kuolema tulisi nopeasti. Kun asia on ajankohtainen, niin toivoisin myös, että eutanasia olisi sallittu, ettei tarvitsisi sängyn pohjalla kitua mahdollisesti useita vuosia.”

”Elettiin 50-luvun loppua. Maalla tärkeä menopeli oli polkupyörä. Me kylän lapsukaiset ajelimme paljon. Joskus mentiin vanhempien kanssa kirkonmenoihin ja tulomatkalla vierailtiin matkan varrella olevassa vanhainkodissa tervehtimässä ja jutustamassa siellä olevia vanhuksia. Tunsimme suurta iloa samoin kuin mummot ja paapat. Tykkäsivät hekin meistä lapsosista. Se oli mukavaa vaihtelua.”

”Olen ostanut itselleni kirjan, johon voin laittaa ajatuksia siltä varalta että muistini joskus katoaa. Muistiinpanoistani on apua jälkipolville myös silloin, kun kuolen.

”Toivottavasti kaikilla vanhuksilla on joku, joka välittää ja huolehtii. Ei huolenpitäjän tarvitse olla sukua, pääasia on, että tuo ihminen on kunnollinen ja auttaa pyyteettömästi.”

”Käytäntö on minulle opettanut, ettei omaisen vastuu saisi päättyä kokonaan hoivakotiin muuton jälkeen. Useimmiten uusi asukas on henkilö, joka ei enää pysty itse kertomaan elämästään, eikä kykene luomaan ja ylläpitämään kontakteja toisiin ihmisiin. Hän tarvitsee läheistä ihmistä avukseen, erityisesti alkuvaiheessa. Hoitajat tarvitsevat tietoa asukkaan elämästä, hänen tarinastaan. Tämä voi auttaa tulkitsemaan oikein asukkaan käytöstä, puheita, toiveita ja tarpeita. Tärkeä tavoite on saavutettu, jos uusi asukas jotenkin pystyy liittymään hoivayhteisöön, mutta ilman apua se tuskin on mahdollista. Yksinäisyys voi olla suuri kysymys hoivakodissa.”