Kaipaatko kesälukemista? Rauhan Tervehdyksen lukunurkassa tarjolla ovelaa runoutta ja aikalaisromaani 1950-luvulta

Kristian Helanen: Kolmen Sanan Saate
BoD 2024

Runoilija Kristian Helanen lupaa esikoisteoksensa takakannessa tarjoilla lukijalle kirjan, joka kertoo itsenäistymisen matkasta.

Teos koostuu kolmesta eri osasta, jotka erotellaan toisistaan niin lukujen numeroilla ja nimillä kuin Samu Kerimaan runojen teemoja peilaavalla kuvituksella.

Helanen pitää takakansitekstissä vielä hetken kädestä: hän kirjoittaa teoksen olevan lukijalle, joka haluaa löytää ja oivaltaa uusia ajatuksia sisäisen voiman vahvistamiseen.

Tämän jälkeen käyttöohjeet loppuvat, ja lukija on omillaan.

Ensilukemalta runot vaikuttavat teemoiltaan melko perinteisiltä: Helanen kuvaa kauniisti luontoa, rakkautta, kaipuuta, ja kyllä – itsenäistymisen ja henkisen kasvun matkaa.

Runojen rytmin hakkaava, jopa jankkaava toisteisuus pistää ärsyttämään jo ennen ensimmäisen osan loppua. Samalla se herättää epäilyksen rytmin tarkoituksellisuudesta:

Sydän painautuu
Ihoasi vasten
Hikisenä kohtaa
Intohimo

Halumme kokoaa
Yhteen hetkeksi
Henkisyys tuskaisesti
Musertaa

Unohtunut yhteys
Herkistynyt toive
Unelmista karkottaa
Minut

Kun rytmin taakse tajuaa kurkata, teos avautuu täysin uudella tavalla. En tiedä, uskallanko luvata Helasen runomuodon olevan nerokas, mutta valtavan nautinnollinen se on, kun sille viimein uskaltaa antautua.

Teos on pakko lukea ensin loppuun, ja loppukatharsiksen jälkeen aloittaa heti alusta, uuden näkökulman kanssa.

Helasen runot ja Kerimaan kuvitus kuorrutetaan kirjan lopussa vielä ekstraherkullisella, auditiivisella mahdollisuudella: teoksen viimeisillä sivuilla on nuottikuva oululaisen säveltäjän Jarno Vanhasen pianosonaatista.

Vanhasen teosta varten sävelletyt kappaleet ovat kuunneltavissa suoratoistopalveluissa.

Helasen esikoisteos antaa tilaisuuden nauttia monitaiteellisuudesta parhaimmillaan. Tätä äärettömän hyvin valmistettua soppaa kannattaa annostella itselleen pieninä annoksina mahdollisimman ärsykevapaassa tilassa.

Kirja täynnä pilkkaa vai Jumalan kunnioitusta?

Mika Waltari: Feliks Onnellinen
WSOY 1958

Klassikkokirjailija Mika Waltarin aikalaisromaanin päähenkilönä on epävarma ja arka tilastovirkailija Feliks Tienhaara.

Teoksessa pureudutaan siihen, miltä kristinusko voi näyttää, jos ihminen ei koe ”kuuluvansa siihen”. Vasten tahtoakin usko herättää silti paljon kysymyksiä ja tiedonhalua.

Vuonna 1958 ilmestynyt kirja vaikuttaa monessa kohtaa jopa Jumalan ja kristinuskon pilkalta. Suomen kansallisbiografiassa kirjan todetaan olevan kuitenkin paras suomalainen uskonnollinen kirja, ja tämä saa halun jatkaa lukemista.

Mikä teoksessa suo sille tällaisen tittelin?

Kirjan henkilöt rukoilevat hädän hetkillä Jumalalta apua, vaikka kokevatkin olevansa epäuskoisia ja sopimattomia kristinuskoon.

Mutta eikö se, mihin ihminen hädässä turvautuu, olekin jotain, mikä osoittaa, mihin hän sisimmissään eniten uskoo?

Kirjaa lukiessa tulee pohdittua paljon uskontoon liittyviä asioita. Milloin ihmistä voi sanoa kristityksi? Mikä oikeuttaa toisille pyhän kokemisen ja kääntymyksen, kun moni yhä taistelee uskonsa kanssa? Mikä on pilkkaavaa ja mikä rehellistä Jumalan ja uskon etsintää?

Kirjassa nähdään, kuinka joku voi olla Jumalan lähettämä apu ja valo toiselle ihmiselle, vaikka auttaja itse ajattelisikin olevansa liian vähäinen Jumalan käytettäväksi.

Tämä voi olla muistutus siitä, ettei Jumala katso ihmisen saavutuksia käyttääkseen häntä tuottamaan iloa ja rauhaa muille ja lopulta myös itselleen.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kaikille, joita uskonkysymykset kiinnostavat.

”Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat.” (Feliks Tienhaara siteeraa Paavalia).