Kirja äidin kohtalosta peilaa sukupolvien traumoja

Kirjailija astelee Helsingin Musiikkitalon kahvilaan hieman myöhässä, mutta tyytyväisyyttä säteillen. Istumme pöytään, ja syy hyvään tunnelmaan selviää pian. Kähkösen Helsingin yliopistosta viime vuoden puolella valmistunut tytär on kunnostautunut.

– Aino palkittiin Westermarck-seuran palkinnolla vuoden parhaasta sosiologian gradusta. Olen tästä iloinen, koska nuorilla on koronapandemian takia ollut niin hankala opiskeluaika.

Palkintoja perheelle onkin tullut viime aikoina riittämiin. Kähkösen 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia palkittiin viime marraskuussa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla.

Monien mielestä tunnustus meni juuri oikeaan osoitteeseen. Kähkönen on aikaisemmin ollut ehdolla useita kertoja.

Rankassa teoksessaan kirjailija etsii sukunsa historian kautta syitä oman Riitta-äitinsä itsetuhoiseen ja armottomaan käytökseen. Se ilmeni muun muassa alkoholismina ja väkivaltaisuutena, josta lapsetkin joutuivat kärsimään.

– Olennainen merkitys oli onnettomuudella, johon äitini vuonna 1957 vain 15-vuotiaana joutui. Sen seurauksena hän sai aivovamman, joka vaikutti hänen käyttäytymiseensä.

Äidin kuolema vie yksityisestä yhteiseen

Sirpa Kähkösen tuotanto on laajaa käsittäen muun muassa yli kymmenen romaania ja tietokirjoja. Hän arvioi 36 uurnaa -teoksen olevan eräänlainen hänen koko tuotantonsa kiteymä.

– Äitini kuolema kaksi vuotta sitten tavallaan työnsi käsittelemään tämän teeman vielä uudestaan. Halusin keskittyä nimenomaan äitiini, jonka traagisen kohtalon kokonaisuudessaan ymmärsin vasta sitten, kun hän oli poissa.

”Jos yksityisen pystyy ilmaisemaan universaalilla kielellä,  se muuttuu meidän kaikkien omaksi.”

Kirjailija muistuttaa eräästä kirjallisuuden ja koko taiteenkin keskeisestä paradoksista: mitä lähemmäs pääsee jotakin yksityistä, sitä selvemmin se alkaa muuttua jaettavaksi.

– Jos yksityisen pystyy ilmaisemaan universaalilla kielellä, niin se muuttuu meidän kaikkien omaksi.

Ulkopuolista kiinnostaa aina se, mistä ihmeestä kirjailijat ammentavat aiheensa. Kähkönen arvelee, että uusimman romaanin aihe tavallaan annettiin hänelle.

– En sitä mistään tilannut tai itselleni tutkimustyöllä tehnyt.

36 uurnaa sisältää monia ääniä ja elämänkohtaloita sekä paneutuu isoihin teemoihin. Etukäteen Kähköstä hieman jännitti se, miten hän pystyy kiteyttämään asioita.

– Mutta se ei ollutkaan ongelmallista, koska tavallaan antauduin prosessille. Se tuotti joitakin syviäkin asioita, joista en ollut tietoinen. Luovassa hulluudessa olen sijainnut aika tukevasti, kun tätä kirjaa olen tehnyt, Kähkönen miettii.

Kirjailija pysäytetään nykyisin kadullakin

Maanläheinen Sirpa Kähkönen on ollut pitkään lukijoidensa suosiossa. Hänen kirjailijatapaamisensa ovat usein keränneet paljon väkeä.

Finlandia-palkinnon jälkeen tilaisuuksiin on tullut entistäkin enemmän kirjallisuuden ystäviä. Uutta on se, että nykyisin kirjailijaa saatetaan lähestyä kadullakin.

Kirjailija Sirpa Kähkönen arvostaa sitä, että nuoremmilla sukupolvilla on uskallusta kertoa jaksamisongelmistaan.

– Ihmiset haluavat kertoa minulle, kuinka paljon tämä uusi kirja on heille merkinnyt.

Sirpa Kähkösen mukaan palkinnon ja myös kirjan hyvän myynnin ansiosta hän on nyt voinut keskittyä lukemiseen ja ennen kaikkea ajattelemiseen.

– Raha merkitsee kirjailijalle välinettä työajan ostamiseen. En haaveile rikastumisesta vaan siitä, että saisin tehdä työtäni.

Mitä sitten seuraavaksi? Kähkösellä ei vaikuta olevan asiasta vielä aavistustakaan.

– Nyt olen sellaisessa tilanteessa, jossa minulla ei ole mitään suurta halua ajatella tulevia teoksia. Jotenkin vain kellun, Kähkönen kuvailee.

Sukupolvet eroavat siinä, saako asioista puhua vai ei

Kirjailija Sirpa Kähkönen on tuotannossaan tuonut esille etenkin toisen maailmansodan ajan sukupolven kokemuksia.

Vuonna 1964 syntynyt kirjailija toteaa, että hänen ikäluokkansa vanhempiin on iskostettu koulussa ja muuallakin useita ehdottomia ajatuksia.

– Ei saa vaivata ketään. Pitää pärjätä omillaan, vaikka mitä tapahtuisi. Kaikkiin mielenterveyden ongelmiin on myös liittynyt suuri häpeäleima.

”Mieltä painavat asiat ovat todella syvällä ja myös kehollisia.”

Kähkönen huomauttaa, että nykyajassa korostetaan vastapainoksi aivan toisenlaista näkökulmaa. Kaikesta pitäisi voida puhua, koska ennen ei voinut.

– Trauman kanssa tekemisissä oleva ensimmäinen polvi pystyy kuitenkin puhumaan siitä tosi huonosti. Mieltä painavat asiat ovat todella syvällä ja myös kehollisia. Uskon, että ne tulevatkin ulos enemmänkin kehon reaktioina kuin sanoina.

Ehdoton pasifismi loppui Ukrainan sotaan

Useissa Sirpa Kähkösen teoksissa liikutaan Neuvostoliittoa tukevien suomalaiskommunistien parissa. 36 uurnaa ei muodosta poikkeusta.

Kirjailijan kuopiolainen äidin isä Lauri Tuomainen oli illegaali eli laiton kommunistiaktiivi, joka vietti useita vuosia pahamaineisessa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Sirpan isosedät puolestaan loikkasivat eri aikoina Neuvostoliittoon, ja katosivat myöhemmin Stalinin vainoissa.

Kähkönen ei oman suvun kokemustenkaan valossa usko yhteiskuntien äkkijyrkkään muutokseen.

– Ehdottomasti ja jyrkästi olen vallankumousten vastainen ihminen. Siinä ei minusta ole mitään romantiikkaa.

Venäjän häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 pakotti Sirpa Kähkösen tekemään yhden maailmankatsomuksellisen ratkaisun. Hän jätti taakseen ehdottoman pasifismin.

Kähkösen ”muuntunut pasifismi” lähtee siitä, että toisen kimppuun hyökkääminen ja maa-alan valloittaminen on edelleen väärin.

– Mutta jos ihmiset haluavat rauhassa elää omassa maassaan ja heitä tullaan uhkaamaan, niin ei silloin tarvitse kädet suorassa todeta, että ottakaa vain kaikki.

Onko meillä enää yhteistä jaettavaa?

Ulkoisten uhkien lisäksi Suomikin on kohdannut monenlaisia sisäisiä haasteita, jotka eivät ole ainakaan lientymään päin.

Polarisaation lisääntymisestä puhutaan paljon. Maamme historian kipupisteet perusteellisesti tunteva Kähkönen tunnistaa tilanteen.

– Huolestuttavaa on se, jos katoaa ajatus siitä, että meillä suomalaisilla on kaikesta huolimatta yhteistä jaettavaa.

”Nykyiset poliittiset toimintatavat pyrkivät kärjistämään vastakkainasettelua.”

Kirjailija on kotoisin köyhästä perheestä. Hän arvelee olleensa monellakin tavalla syrjäytymisvaarassa.

– Olen kuitenkin saanut käydä koulua maksutta, ilmaisen terveydenhuollon ja tuettuja koululaislippuja kulttuuritapahtumiin.
Mikäli ihmisiltä katoaa luottamus joukkoon kuulumisesta, niin siitä syntyy monella tavalla vihamielisyyttä ja pois jäämisen tunnetta.

– Koen, että nykyiset poliittiset toimintatavat pyrkivät kärjistämään vastakkainasettelua. Kärjekkäitä mielipiteitä kaipaava mediakin tuottaa polarisaatiota yhä enemmän.

Kotiseurakunnasta on tullut mieluinen

Sirpa Kähkösen koti on nykyisin Helsingin Kalliossa. Hän naurahtaa elävänsä hyvinkin monenlaisen pelastuksen keskellä.

– Aivan kotikulmillani on Kallion kirkko, useita muitakin hengellisiä tiloja ja kaiken kukkuraksi vielä keskuspelastusasemakin.
Juuri korkealla paikalla komeilevasta Kallion kirkosta on tullut kirjailijalle viime vuosina tärkeä paikka.

– Viihdyn lähikirkossani, koska siellä otetaan aivan kaikenlaiset ihmiset vastaan. Joku voi olla aika rikkikin, mutta mukana saa olla.

Sirpa Kähkönen nauttii siitä, että hän saa olla kirkossa vain yksi seurakuntalainen. Kirkonpenkissä voi mietiskellä ja kokea olevansa osa jotakin isoa kokonaisuutta.

Sirpa Kähkönen ja evankelis-luterilainen kirkko ei kuitenkaan ole mikään ongelmaton yhdistelmä.

Lapsuudenusko karisi, kun hän teini-iässä törmäsi sellaiseen kristinuskoon, joka tuomitsi ankarasti muun muassa seksuaalivähemmistöt.

– Silloin sanoin äidille, että haluan pois kirkosta. Jäsenyyteni loppuikin samalla kuin äiti erosi.

Kirkosta eroaminen ei poistanut sitä, että aikuisiällä Kähkönen on kokenut todella syvää kiintymystä ja kiinnostusta uskontoa kohtaan.

– Korona-aikana päätin sitten ottaa yhteyttä Kallion seurakuntaan. Pastori piti minulle etäopetuksena yksityisrippikoulun, jonka jälkeen minut konfirmoitiin.

Kirjailija kertoo ihailevansa ortodoksisen ja katolisen kirkon kauneutta ja ”ikuista muuttumattomuutta”, mutta suhde kotoisaan luterilaiseen kirkkoon on se kaikkein tärkein.

– Luterilaisuuden suurin rakastettava arvo minulle on siinä, että se on alkanut taistelevana, reformatorisena liikkeenä. Sen sisään on kirjoitettu ristiriitojen mannerlaattojen liikkumisen hyväksyminen, Kähkönen muotoilee.

Pääsiäinen herättää monenlaisia tuntemuksia

Seurakunnan pariin tiensä löytänyt kirjailija ei pidä itsestään kirkossa sen suurempaa meteliä. Hän on yksi muiden joukossa.

– Jos joskus on johonkin on pyydetty, olen sanonut, että jos suvaitsette, niin voisin olla täällä ihan penkissä istuja. Muussa elämässä olen niin paljon esillä.

”Haluan nähdä sen, kun kirkko pukeutuu pitkäperjantaiksi surun mustaan.”

Pääsiäisen kirjailija kertoo olevan itselleen hieman vaikea. Siihen liittyy niin monenlaisia muistikuvia.

– Lapsena oli kiva kuunnella opettajaa tai kouluun tullutta pappia, joka kertoi pääsiäisen tapahtumista. Mieleen jäi muun muassa Jeesukseen liittyviä tarinoita. Ne olivat voimauttavia, koska hän tuntui jotenkin olevan lasten puolella.

Hieman vanhempana Sirpa Kähköstä alkoi järkyttää pääsiäiseen liittyvä verinen kärsimyshistoria. Erityisesti ristiinnaulitsemisen karmeus kauhistutti.

– Toki iän myötä kärsimyksen symbolinen merkitys on alkanut valjeta. On joku, joka on kärsinyt hirvittävän paljon. Hän voi ymmärtää kaikkea ihmisen kärsimystä.

Pääsiäisenä kirjailijan askeleet vievät kotikirkkoon useitakin kertoja. Yksi kokemus on ylitse muiden.

– Haluan nähdä sen, kun kirkko pukeutuu pitkäperjantaiksi surun mustaan.