Pyhäaamujen kaunis tapa: kynttilä jokaiselle kuolleelle

Teen toimittajan töiden ohella seurakuntamestarin eli suntion töitä.

Tuiran seurakunnassa suntio sytyttää pyhäaamun messuissa kynttilän jokaiselle poisnukkuneelle seurakuntalaiselle.

Tuirassa tuo muistaminen tapahtuu sen jälkeen, kun vainaja on siunattu.

Kynttilöiden sytytys on yhteisen esirukouksen yhteydessä.

Kun aloitan suntion pyhäaamun työt, katson, kuinka monta kynttilää asetan pöydälle alttarin läheisyyteen. Silloin kun kuolleita on useita, joukossa on todennäköisesti hyvin eri-ikäisiä ihmisiä. Jos joku vainajista on omanikäiseni, tai lähellä sitä, se laittaa miettimään. Minä saan tänä pyhäaamuna vielä elää.

Kynttilöiden sytytys on minulle mieluinen työtehtävä, sillä näen siinä paljon rakkautta. Kukaan ei poistu seurakunnan keskeltä ikään kuin huomaamatta, kenenkään välittämättä.

Seurakunnan elämään kuuluu olennaisesti ilon ja surun jakaminen. Siksi esirukoilija lohduttaa omaisia heidän kaipauksessaan.

Yhä harvemmin näen, että omaiset nousevat seisomaan, kun heidän läheisensä nimi sanotaan kynttilän sytytyksen yhteydessä. Siksi en useinkaan tiedä, onko kirkonpenkeissä surevia läheisiä. Toivon, että on. Palavat kynttilät, rukous ja musiikki ovat mielestäni hoitavaa hiljaisuutta.

Vanhat tavat muuttuvat, mutta yhä edelleen omaiset voivat halutessaan nousta seisomaan, kun he kuulevat rakkaan ihmisen nimen ja istuutua takaisin penkkiin surumusiikin päätyttyä.

Rohkenen ajatella, että vainajien muistamisen aikana Jumalan pyhä läsnäolo asettuu kirkkoväen keskuuteen.

Kuningas kuolema on käynyt vieraana ja se pysäyttää.