Tästä on kyse, kun oululaiset toivottavat: Heleperin haltuun

Oulun tuomiokirkon torniosa valmistui vuonna 1845. Sieltä, yli 56 metrin korkeudesta, oli hyvä näkymä koko silloisen puutalovaltaisen kaupungin yli.

Ouluahan olivat 1800-luvulla koetelleet monet tuhoisat tulipalot, ja sammutustoimesta tuolloin vastannut Oulun VPK sai ensimmäisen hälytyspuhelimensa vasta 1910-luvun alussa. Kirkon korkeaan tapuliin voitiinkin sijoittaa tehokas, koko Oulun keskustan kattava palohälytysjärjestelmä.

Kirkontorniin sijoitettiin palovartija, jonka tehtävänä oli ilmoittaa torventuutauksilla havaitsemansa tulipalo. Kaupunki oli jaettu seitsemään kortteliin, ja esimerkiksi kolme tuutausta kertoi, että palo oli kolmannessa korttelissa. Näin VPK osasi ajaa suoraan palopaikalle.

Kuuluisin palovahti oli Ape Hällberg, ja oululaiset toivottivatkin ennen vanhaan iltaisin toisilleen ”Heleperin haltuun”, mikä tarkoitti ”näkemiin” tai ”Herran haltuun”. Ja kun ”pränvahti tuutasi”, silloin oululaisia vietiin palopaikalle. 

”Kolomesti tuutaa!”

Martti ”Marttiinus” Putaalan mainiossa Oulun horisontista (Marjamaan kirjapaino Oy 1952) -kirjassa on eloisa kuvaus kolmesta tuutauksesta. Siitä tiivistetty ote:

Oulun kirkontornin huipussa, minne saa trampata (nousta) monet portaat taivasta kohti, vahtasivat sääkerit (huolelliset) ja nuukat ukot kaupungin turvallisuutta. Jos varsinkin tulenlieska vilahti savun sekaan vahtimiehen valppaaseen haukansilmään, silloin aina äläkkä-ääninen (äänekäs), kauas Hiirosen kankaitten taaksekin, jopa melkein ”Etelä-Suomeen” Kempeleeseen kuuluva ämyri tuutasi ”tuu tuu tuu”.

Kolme tuutausta – silloin koko Oulu ”hyppäsi housuihin” ja ryykäsi (ryntäsi) kadulle huudellen: ”Kolomesti tuutaa, kolomannesa korttelisa on tuli irti . . .”

Lähtivät laukkuuttammaan hevosmiehet vesiammeitaan. Lähti tietysti komea kypäräpäinen ja vormupukuinen VeePeeKoo hirmuisella tohinalla laukkuuttammaan omia hevosiaan ja ihmispelillä juoksuttamaan kummallisia ruutakärryjään (letkuvaunuja). Toki langasi (ruiskutti) ja lennätti siviiliväkikin tulipaloon vettä, kuka ämpärein, kuka saavein ja kiuluin, jopa kastrulleilla (kattiloilla) ja – kerrotaan – vanhat mammat, hengästyneet tätirääpäleet, joskus pilikkumillakin (kuppi) tai yksikorvaisella potalla.

Kaupungin korkeimmat virkamiehet

Heleperi, Häikiön pappa ynnä muut tornin vahdit olivat huimankorkeassa tähystyspaikassaan ne tärkeät tekijät ja ”viskaalit”, joiden armoille yöksikin koko suurista tulipaloista maankuulu ”Oulu-Uuleopori” saattoi melkoisessa turvallisuuden tunteessa heittäytyä. He olivat, kuten ”skoijin päältä” (leikin päältä, nykyisin ”läpällä”) sattuvasti sanottiin, ”kaapungin korkeimmat virkamiehet”!

Oulun tuomiorovasti emeritus Matti Pikkarainen esitteli ansiokkaasti Oulun tuomiokirkon historiaa Oulun Senioreille syyskuussa. Esityksessä kävi ilmi, että palovahdin piti yöllä tasatunnein soittaa signaali, jotta kaupunkilaiset tiesivät hänen olevan hereillä.

Kysyin esityksen jälkeen: – Entäpä, jos tulipalo olikin syttynyt yöllä kello yksi,  montako signaalia palovahti puhalsi, jotta VPK osasi suunnata ensimmäiseen kortteliin?

Matti Pikkarainen naurahti: – Oulussa lienee tuolloin ollut sellainen kirjoittamaton sääntö, että tulipaloja ei saanut sytyttää eivätkä ne saaneet alkaa tasatunnilta!

Toinenkin Heleperi

Martti Putaalan kirjassa kerrotaan, että oli toinenkin lähde Heleperistä:

Vanha tuttu, oululainen prokuristi ja tirehtööri (johtaja), naisihminen muuten, tiesi minulle aivan äsken förklaarata (selvittää), että ”Heleperin haltuun” johtuukin ehkä, vieläpä todennäköisesti toisesta lähteestä.

Oli näet ennen muinoin Oulussa toinenkin ”Heleperi” (Hällberg, Hellberg tai Helgberg), en kysynyt tarkkaan, ylen tarkka ja sääkeri (huolellinen) konttorimies, jolle puulaakin (yhtiö) pääherra, kommersrooti (neuvos), jätti aina varsinkin vaikeat puukhollarin (kirjanpitäjä) hommat selvitettäviksi. Tirehtööri sanoi aina jättävänsä ne ”Heleperin haltuun”.