Novelli: Ja äkkiä on ilta

Odotan vierelläsi elämän jakelevan määräyksiä ja muistutuksia sen kulkusuunnasta, mutta todellisuudessa kaikki tämä tapahtui silmien räpäyksessä.

Aurinko kylpee ikkunalasissa samalla kun kömmin viereesi pitkästä aikaa. Ympärillämme vallitsee rauhallisuus pölyhiukkasten leijaillessa valonsäteissä kohti lattiaa. Aika tuntuu olevan pelottava käsite sen liikkuessa omilla ehdoillaan ja sinun ollessa ryppyisempi kuin aikaisemmin.

Siinä köllötellessämme syntyvä rauhallisuus kiidättää mieleni haaveisiin ja uniin. Ehdotan, palaisimmeko hetkeksi puutarhaasi, niin kuin lapsena palasin kesäisin luoksesi, ja auttaisitko minua poimimaan viinimarjat pensaista.

Muistoissa halkean pian malttamattomana odotuksesta, milloin pääsemme syömään ne yhdessä kanssasi. Haavekuvia ja kuvitelmia, kuin pyörisi karusellin uumenissa.

Odotan vierelläsi elämän jakelevan määräyksiä ja muistutuksia sen kulkusuunnasta, mutta todellisuudessa kaikki tämä tapahtui silmien räpäyksessä. Uneen on hyvä vaipua ja nukahtaa, kunnes on pakko herätä kohtaamaan todellisuus ja elämän arkahermoisuus, niin minulle kerrottiin vierelläsi.

Onneksi tänään aurinko jatkaa loistamistaan valaisten samalla huoneen kultaisella laskoksellaan, joka kiipeää katonrajaan asti tunkeutuen pitkälle pakoon lattian raoista. Havahdun kämmenesi liikkeeseen, kun siirrät sitä lähemmäs. Pian on aika vajota suojaasi, niin kuin pienenä minua puolustit elämän petollisuudelta ja paarmojen puremilta.

Ennen saapumistani kävelin kirkkaassa loisteessa, joka paahtoi iholleni auringon polttoleimoja. Ihoni kärytessä kesän villikukat tanssivat hiuksissani ja lauloivat kuorossa minulle laulua suhinasta ruohikossa.

Seuraa suhinaa ja kukkien kehräystä, kehotettiin puutarhassa omenapuiden osalta. Niin päädyin marjapensaille ja villasukkatehtaalle, mehustamoon ja sulaneelle lammelle. Kaikki olivat ajatusteni vedätystä ja tuskan turrutusta. En voinut olla ajattelematta sitä, silloinkin kun en ajatellut.

Elämä oli keltaisen kukkaiskedon vallassa ja minun katseeni lähempänä kuoleman puutarhan heleitä kukkasia. Sitten tuli aika mennä sisälle keittämään kahvit. Lämmin paiste kehotti minua tulemaan luoksesi uudestaan ja kömpimään viereesi.

Elämää ihmetellessä ja valon valaistessa juonteesi, suljet minut suojaasi niin kuin ollessani lapsi. Vielä siinä ollessamme katsot silmiini harmailla iiriksilläsi ja erotan lahoavan runkosi, kun et pysty kävelemään.

Kutistumme kukkasten lailla yhtä aikaa auringon säteiden vetäytyessä pilvilinnoihin taivaalle. Viime hetkillä ruusutarhan porteilta kuuluu kultaisia huutoja ja suloisia lauseita.

Vesipisarat satavat poskilleni ja äkkiä on ilta. Posliinikukat helisevät ja osa niistä särkyy tajunnan virratessa pääni lävitse.

Todellisuuden tuntuessa liian brutaalilta ymmärrettäväksi hengitän hetken hämärän illan pimentyessä, samalla kun yötaivas on päättänyt avautua. Hiljaa, loistat ja leijailet liekin tavoin takertuen tuulen matkaan.

Näen kuoleman pilkkuja kiehkuroillasi ja pisaroita kultaisella ihollani auringon noustessa uudelleen. Puhalsit kynttilät sammuksiin ja minä kävelen kukkakimpun kanssa sinua vastaan.

Odotan aamuaurinkoa ja sen liekkiä, joka palaa ikkunaan.


Jaa sivu eteenpäin


Lue artikkeliin liittyviä aiheita

Mitä mieltä olit artikkelista?

Millaisia ajatuksia tai tunteita juttu herätti? Haluatko lähettää viestin haastatellulle tai jutun tekijälle? Anna risuja tai ruusuja alla olevalla lomakkeella. Arvomme palkintoja palautteen antajien kesken, joten jätä yhteystietosi, mikäli haluat osallistua arvontaan.

Palautelomake (artikkelit)

Aiheeseen liittyvää