Riitta Lielahdella on monen roolin elämä: "Se oli jonkinlainen kutsumus, joka laskettiin mun sydämelle"

Tupoksen päiväkodin liikuntasali oli Riitta Lielahden pelastus. 

Tiivistä suurperheen arkea rytmittivät vielä kymmenisen vuotta sitten neljän alle kymmenvuotiaan lapsen touhut sekä Lielahtea vaivaava outo, vielä tässä vaiheessa tunnistamaton jatkuva päänsärky.

Kerran viikossa Lielahti sai hengähtää päiväkodin liikuntasalissa, jossa hän ohjasi Gospel Gym -ryhmää.

– Limingan seurakunnalta ovien avaaminen päiväkotiin oli konkreettinen ja ihana kädenojennus. Oli tärkeää päästä hetkeksi pois pikkulapsiarjen keskeltä.

Minulle tuli vahva tunne siitä, että mun pitää opiskella sairaalapapiksi.

Nykyään sairaalapappina Uudellamaalla työskentelevä Lielahti muistelee Oulun seudulla viettämiään vuosia erityisellä lämmöllä.

– Kun neljäs lapsemme oli vuoden ikäinen, minulle tuli vahva tunne siitä, että mun pitää opiskella sairaalapapiksi. Ajattelen, että se oli jonkinlainen kutsumus, joka laskettiin mun sydämelle.

Kipeä ja vapauttava prosessi

Riitta Lielahden nimen eteen voi kirjata monia etuliitteitä: sairaalapappi, kirjailija, neljän lapsen äiti tai pitkäaikaissairaiden puolestapuhuja. 

Kun Lielahden päänsärky paljastui lopulta vuosia kestäneiden tutkimusten ja virheellisten diagnoosien jälkeen aivolisäkekasvaimen aiheuttamaksi, hänestä tuli pitkäaikaissairas.

– Olin sairaalassa seitsemän viikkoa, tajuttomana pahimmillaan kaksikymmentä kertaa vuorokaudessa. Kyse on harvinaisesta sairaudesta, jonka löytäminen oli vaikeaa ja sisälsi ihan hirveästi epäkohtia, kaltoinkohtelua ja väärinymmärryksiä.

Lielahti muistaa, että kaiken sekamelskan keskellä useampi hoitaja kannusti häntä kirjaamaan ajatuksiaan ylös, osa puhui jopa kirjan kirjoittamisesta.

– Tiesin jo silloin, että jos saan kirjan aikaiseksi, sen nimeksi tulee Vihreän verhon takana. Sairaalassa oli vihreät verhot, ja ajatus kirjan kirjoittamisesta lähinnä huvitti. Silloin ajattelin, että en pysty enää ikinä kirjoittamaan.

Toisin kävi. Lielahden esikoiskirja Vihreän verhon takana (Myllylahti) julkaistiin syksyllä 2024 ja toinen, myös omaelämäkerrallinen teos Tarkemmin määrittämätön elämä (Myllylahti) viime vuonna.

– Olen aina kirjoittanut jotakin: blogia tai päiväkirjaa. Pienenä nidoin kirjoja, ja lasten ollessa pieniä kirjoitin yhden käsikirjoituksen, joka jäi pöytälaatikkoon. Kirjoittaminen on minulle tapa jäsentää itseä ja maailmaa. Näiden kirjojen kirjoittaminen on ollut yhtä aikaa kipeä, mutta vapauttava prosessi.

Vain tämä hetki

Lielahti kertoo edelleen poukkoilevansa auttajan ja autettavan roolin välillä. Se vaatii jatkuvaa ja tietoista asioiden työstämistä: oman elämän kivut eivät saa valua tiedostamatta sairaalapapin roolin läpi.

Joskus yhteinen kokemus on kuitenkin sanoja painavampi.

– Jokunen potilas on todennut, että taidat tietää tai ymmärtää, tai että olet ehkä kokenut jotakin vastaavaa. Ajattelen, että kaikki läpikäymäni asiat heijastuvat hyvällä tavalla työhön, kun olen käsitellyt ne hyvin. Omat kokemukset eivät saa kuitenkaan sekoittua väärällä tavalla potilaan kokemuksiin.

Kontrollin keskellä on helppo sumentaa ajatus siitä, että käsillä oleva hetki on oikeasti ainoa, joka meillä on.

Lielahti uskoo, että tähänastisen matkansa avulla hän voi nojata entistä enemmän läsnä olemisen kokemiseen sekä tietoon, että on olemassa vain tämä hetki – tulevasta ei voi koskaan tietää.

– Tämä unohtuu helposti etenkin silloin, kun pystyy hallitsemaan omaa elämää. Kontrollin keskellä on helppo sumentaa ajatus siitä, että käsillä oleva hetki on oikeasti ainoa, joka meillä on.

Online-yhteys Jumalaan

Pitkän sairaustaipaleen jälkeen sairaalapapin työ on antanut Lielahdelle mahdollisuuden nähdä, että hän on edelleen jotakin muuta kuin pelkkä potilas.

– Toisaalta en halua sanoa, että pelkkä potilas. Olisin saattanut hyvinkin jäädä siihen rooliin ja tilanteeseen, ja elämäni olisi silti yhtä arvokas.

Lielahti ei tuo uskoa tai suhdettaan Jumalaan aktiivisesti esiin kirjoissaan. Silti hän sanoo sen olevan kaiken pohja.

– Mulla ei olisi mitään, jos mulla ei olisi uskoa. Se on ainoa asia, joka ei ole mua pettänyt tai jättänyt. Ajattelen, että olen koko ajan vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa, se on sellainen online-yhteys.

Resursseja ja rehellisyyttä

Riitta Lielahti tasapainoilee kaksoisroolissa sekä julkisia terveydenhuoltopalveluita käyttävänä potilaana että julkisen terveydenhuollon puolella työskentelevänä sairaalapastorina.

Hän punnitsee sanojaan tarkkaan, kun keskustelu kääntyy julkisen terveydenhuollon tilanteeseen Suomessa.

– Mun tehtävä sairaalapappina on tukea potilaiden ja omaisten lisäksi myös terveydenhuollon ammattilaisia. Olen heidän puolellaan, aina.

– Kun samaan aikaan olen kuitenkin siellä vihreän verhon toisella puolella, en pysty ummistamaan silmiä kaltoinkohtelulta, väärinymmärryksiltä tai siltä, että terveydenhuollon resurssit ovat todella vähäiset, ja työntekijät ovat tiukoilla. Se näkyy myös potilaille.

Toivon, että vaikeissakin tilanteissa pystyisimme aina kunnioittamaan toisiamme.

Lielahti toivoo terveydenhuollon ammattilaisilta rehellisyyttä. Hänen mielestään on tärkeää kertoa potilaalle, jos tieto loppuu esimerkiksi harvinaissairauksien kohdalla.

– Potilaana ajattelen, että minua ei haittaa, vaikka tietoa ei ole tai hoitoa ei pysty järjestämään. Se on toki surullista, mutta enemmän haittaa on siitä, jos asiaa kierrellään tai potilasta syytetään hankalaksi. Toivon, että vaikeissakin tilanteissa pystyisimme aina kunnioittamaan toisiamme.