Marjut Väihkönen toteutti unelmiaan Ugandassa

Jäin eläkkeelle ”jäähdyttelykaistan” kautta, nauraa Marjut Väihkönen.

Hän unelmoi pitkään vapaaehtoistöistä, mutta ei eläkkeelle pääsystä. Kirkon ulkomaanavun ja Opettajat ilman rajoja- verkoston kautta hän lähti Ugandaan tukemaan opettajia.

Väihkönen jäi eläkkeelle työskenneltyään 37 vuotta luokan- ja erityisluokanopettajana ja viimeisinä vuosina myös hallinnollisissa tehtävissä kouluissa ja virastoissa. Työn ohessa hän hoiti isäänsä noin seitsemän vuotta.

– Elämä pyöri isän hoitamisen ja työn ympärillä, muistelee Väihkönen.

– Töissä koin, että lähestyvää eläkeikää oleva ihminen on tulppana nuoremmille työntekijöille, mutta toisaalta työkuntoinen jäämään vielä eläkkeelle. Mietin, että työnteko voi jatkua mutta sitä voi tehdä myös ilman palkkaa, vapaaehtoisena. Työ ei maailmasta lopu eikä kaiken ei tarvitse olla palkkatyötä ollakseen arvokasta työtä.

Työ ei maailmasta lopu eikä kaiken ei tarvitse olla palkkatyötä ollakseen arvokasta työtä.

Väihkönen rupesi selvittämään, miten pääsisi vapaaehtoistyöhön, mielessään erityisesti Afrikka.

Hän oli tehnyt Afrikan maihin useita kummi- ja lomamatkoja, ja niiden myötä itä-Afrikka oli tullut tutuksi.

Väihkönen oli asiasta yhteydessä KUA:an. Teams-haastattelu tehtiin, hänet valittiin vapaaehtoistyöhön, ja salainen haave päästä Ugandaan toteutui.

– KUA ja Opettajat ilman rajoja tarjosivat minulle siihen täydellisen mahdollisuuden, iloitsee Väihkönen.

Kaikille ei riitä pulpettia eikä koulukirjoja

Lähtö Ugandaan koitti helmikuussa 2025. Väihkönen sai kollegakseen vantaalaisen opettajan Hagos Berhanen.

Opettajavapaaehtoisten työ oli tarjota pedagogista asiantuntemustaan KUA:n käyttöön. Tehtäviin kuuluivat esimerkiksi kriisialueiden tarpeisiin räätälöidyt opettajankoulutukset, ammatillisen kehittymisen tukeminen ja mentorointiohjelmat.

Työkohteena oli neljä alakoulua ja yksi yläkoulu pakolaisasutusalueella.

Olosuhteista kertonee se, että yhdessä luokassa oli 80–200 oppilasta.

– Olosuhteista kertonee se, että yhdessä luokassa oli 80–200 oppilasta. Yhden pulpetin ääressä istui joko kuusi alakoululaista tai neljä teini-ikäistä. Oppikirjoja ei ollut jokaiselle, yhden kirjan äärellä saattoi olla kahdeksan oppilasta.

– Kaikki, mitä opetettiin, kirjoitettiin käsin ylös. Oppilaiden vihkot olivat todella siistejä, koska kaikki tieto on niissä.

Koulutuksen tärkeyttä perusteltiin vanhemmille

Opetus tapahtuu englanniksi, joka on Ugandassa swahilin ohella toinen virallinen kieli.

Koulupäivän kesto oli alakoulussa kello 7–14 ja yläkoulussa 7–17. Lapset joutuvat heräämään jo kello kuudelta, koska kulkevat koulumatkat kävellen.

Alakouluikäisille ei koululla ollut ruokailua, yläkoululaisille tarjolla oli vanhempainyhdistysten tarjoamaa maissipuuroa ja papuja.

Alakouluikäisille ei koululla ollut ruokailua, yläkoululaisille tarjolla oli vanhempainyhdistysten tarjoamaa maissipuuroa ja papuja, joita oppilaiden äidit kävivät koululla valmistamassa.

Väihkönen kertoo, että koululaisten vanhemmat piti saada ymmärtämään koulutuksen merkitys vaikkapa silloin, kun kalastuskausi alkaa ja perheen pojat lähtevät isiensä kanssa elannon hakuun.

Houkutus jäädä kotiin vanhempien avuksi on suuri, ja kouluun palaaminen kalastuskauden jälkeen vaikeaa. Kaikki nuoret eivät kuitenkaan jää kyliin asumaan, osa muuttaa kaupunkeihin. Siellä ei ilman koulutusta välttämättä pärjää.

Arjessa eläminen synnytti erityisen suhteen

Elämä Ugandassa poikkesi kotimaan olosuhteista täysin.

– Meille arkiset asiat, kuten sähkö ja juomavesi eivät ole itsestään selvyyksiä. Pimeän aikaan oli liikkuminen kielletty, samoin julkisten kulkuvälineiden käyttö.

– KUA on tarkka turvallisuudesta. Meidän asumistamme turvasivat vartijat, aita ja lukitut portit talon ympärillä. KUA valmisteli meidät hyvin pakoilaisalueella työskentelyn haasteisiin.

Ugandaa Marjut Väihkönen ei pysty vertaamaan mihinkään muuhun Afrikan maahan.

– Muissa maissa olen ollut turistina. Ugandassa asuin ja elin normiarjessa, siksi minulla on erilainen suhde maahan.

Olisin valmis lähtemään uudestaan, jos vain mielenkiintoinen tilaisuus siihen tulee.

– Ihmiset olivat ystävällisiä, ja ruoka todella hyvää, erityisesti, kun sen jakaa yhdessä ystävien kanssa! Olisin valmis lähtemään uudestaan, jos vain mielenkiintoinen tilaisuus siihen tulee, Väihkönen miettii.

– Kokemus oli ainutlaatuinen työkokemuksena. Kun lähtee kuukausiksi pois, täytyy olla valmis jättämään elämänsä Suomessa. Perheensä, ystävänsä, kaikki se, mihin on tottunut.

Vapaaehtoistyön päätyttyä Väihkönen vietti kolme päivää safarilla oppaan kanssa.

– Se oli minulle siirtymäriitti kotiinpaluuseen. Sain ihastella sarvikuonoja, virtahepoja ja krokotiileja.

Safarilta Väihkönen jatkoi vielä kahdeksi päiväksi Kampalaan ennen paluuta Suomeen kesäkuun alussa.

– Vapaaehtoistyö ei ole kannattavaa rahallisesti, mutta voin sanoa, etten kadu mitään! Aina ei ole viisasta olla järkevä.

Elämän rönsyjä voi välillä katkoa

Väihkösen elämä on aktiivista: hän toimii saattohoidon tukihenkilönä sekä on Oulun seudun oppaissa, vetäen kesäisin muun muassa hautausmaakierroksia.

Harrastuksia riittää: lukeminen, äänikirjat, kuntosali, kulttuurimenot, hiihtäminen… ja paljon muuta.

– Elämään tulee rönsyjä. Välillä katkon niitä. Ajattelen, että kaikkea totuttua ei ole pakko jatkaa.

Ajattelen, että kaikkea totuttua ei ole pakko jatkaa.

Väihkönen on sairastanut rintasyövän. Hänelle se oli yksi elämän käänteentekevistä asioista.

– Elä nyt! Ole valpas, tee, toteuta. Älä rajoita itseäsi ajattelemalla, olisiko jokin mahdollista. Uskalla mennä unelmia ja haaveita kohti, Marjut Väihkönen kannustaa.