Helsingin hulinasta kotiin kesäksi töihin

Kesänuorisotyönohjaaja Micaela Järvenpään matka seurakunnassa alkoi omasta rippikoulusta yhdeksän vuotta sitten. Sen jälkeen “seukkarihommat” veivät mennessään.

– Jo ennen riparia minulla oli joku fiksaatio, että isoseksi pitää alkaa. En tiedä mistä olin sen kuullut. Isoseksi minua ei tarvinnut siis houkutella, mutta kokkikerhon vetäminen tuli vähän puun takaa, en ollut siihen aikaan mielestäni hyvä keittiössä. Lisäksi olen tehnyt muita vapaaehtoishommia.

Järvenpää on ollut Kiimingin seurakunnassa isostoiminnan lisäksi harjoittelussa, töissä ja sijaisena miltei kolme vuotta yhteensä. Edessä on kesä tutuissa maisemissa.

Järvenpää opiskelee Helsingissä Diakoni-ammattikorkeakoulussa sosionomiksi kirkon nuorisotyönohjaaja -linjalla, jonne hän pääsi opiskelemaan vuosi sitten. Kesätyö Kiimingissä edistää opintoja hyväksilukujen avulla.

Työkokeilu toi suuntaa elämälle

Lukion jälkeen Micaela Järvenpää vietti välivuotta, kun opiskelupaikkaa ei tullut. Silloin häntä pyydettiin Kiimingin seurakuntaan työllistetyksi, eli Kelan tuettuun työkokeiluun.

– Se oli ensiaskel siihen, että sosiaaliala alkoi kiinnostaa. Hain Suomen Diakoniaopistolle nuoriso- ja yhteisöohjaajaksi, pääsin kouluun ja tein harjoittelun Kiimingin seukkarilla. Silloin minulle selkeni, että seurakuntatyö voisi viedä pidemmällekin.

Kuoleman jälkeen päästään taas olemaan yhdessä. Siihen tukeudun edelleen.

Perhe ja suku on aina pitänyt seurakuntatoimintaa positiivisena asiana. Heistä on ollut hienoa, että Järvenpää on voinut olla oma itsensä ja saanut tehdä omaa juttuaan. Jotkut tutut ovat joskus kyseenalaistaneet harrastusta ja välillä joku vitsailee asiasta.

– Joskus joku on kysynyt, miksi olen mukana seurakunnan toiminnassa, ja voiko sinun edessäsi enää heittää samoja juttuja kuin ennen. Olen vastannut, että voi ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

Usko on matka jolla saa horjua

Järvenpää kertoo, että hän on saanut itse tutustua uskoon ja kasvaa sen kanssa. Usko ei oikein näkynyt elämässä ennen rippikoulua, mutta sittemmin se on vahvistunut.

– Lapsena sain lohtua uskosta, kun joku läheinen kuoli. Ajattelin, että hänellä on hyvä olla nyt, niin vanhemmatkin opettivat. Kuoleman jälkeen päästään taas olemaan yhdessä. Siihen tukeudun edelleen.

Järvenpää kertoo saavansa uskosta vastauksia ja toivoa asioihin, joihin ei muuten löydy selitystä. Töissä hän on oppinut paljon työkaverilta, kun he tekevät töitä yhdessä ja vaihtavat ajatuksia.

– Niissä tilanteissa olen huomannut, että ajattelen joistain asioista itse samalla tavalla, mutten ole tajunnut sitä.

Uskosta Järvenpäällä on selkeä käsitys.

– Mielestäni usko on kehittyvä matka, se vaihtelee ja muuttuu. On myös täysin ookoo, että usko välillä horjuu tai sitä ei ole. Sitten se tulee taas uudelleen, jos tulee. Tapauskovaisuus on ihan pätevä termi monien kohdalla.

Tavoitteena tukeminen ja turvallisuus

Micaela Järvenpää ei osaa nimetä yhtä tiettyä merkittävää kokemusta seurakunnassa työskentelystä. Yksi, toistuva asia kuitenkin lämmittää mieltä erityisesti.

– Aina jos joku, olipa se nuori tai sitten isonen, tulee kertomaan, että minusta on ollut ”ihan hirveesti apua”. Silloin tiedän, että olen pystynyt tukemaan häntä jossain asiassa ja ollut hänelle turvallinen aikuinen.

On myös täysin ookoo, että usko välillä horjuu tai sitä ei ole. Sitten se tulee taas uudelleen, jos tulee.

Töissä parasta Järvenpään mielestä on lapset ja nuoret. Molemmissa ikäryhmissä on omat piirteensä, jotka innostavat työhön.

– Olin juuri riparilla ja siellä näki taas sen, että moni nuori kyseenalaistaa uskon asioita ja sen miksi riparia käydään. Sitten he huomaavat, että ripari on avoin paikka, jossa jokainen saa olla haavoittuva ja näyttää omia tunteitaan. Siellä pääsee keskustelemaan oikeastaan ihan mistä vaan asiasta nuorten kanssa.

Lapsissa parasta on heidän tapansa nähdä ja kokea maailma. Järvenpäällä on selkeät tavoitteet kohdatessaan lapsia ja nuoria.

– Toivon että minusta välittyy avoin kuva, olipa ne meidän omia toiminnassa olevia tai koulumaailmassa tavattuja nuoria. Heille välittyisi, että he pystyvät juttelemaan kevyistä sekä vakavista aiheista minulle, ja että olen perillä ja kiinnostunut heidän maailmastaan.

Järvenpään hengellisyys näkyy eniten silloin, kun hän on töissä.

– Muutoin se meinaa välillä unohtua omassa muussa arjessa, kun kaikki on niin hektistä. Välillä on vaikeaa pysähtyä.

Sydämen seurakunta on 600 kilometrin päässä

Järvenpään opinnot kestävät vielä kaksi vuotta, ja tällä hetkellä tutut kirkonalan työt kiinnostavat. Veri vetää ainakin vielä takaisin Ouluun, jos töitä löytyy.

– Minulla on kuitenkin edessä vielä lisää sosiaalialan opintoja, joita odotan innoissani. Ei voi tietää, jos sieltä löytyisi vielä joku muu suunta. Koulumaailman parissa työskentely kiinnostaa. Koen että sosiaalialan opinnot ja kirkonalan opinnot tukevat ja vahvistavat toisiaan.

Helsinkiin muuton jälkeen Järvenpää on tutustunut vain pariin seurakuntaan ja oma nykyinen seurakunta ei ole tullut vielä tutuksi.

– Meinasin sanoa kummilapseni ristiäisissä seurakunnakseni Kiimingin. Koen, että kuulun edelleen heihin ja haluan edelleen olla heidän toiminnoissaan, ja he tietävät ja tuntevat sen.

Järvenpää haluaisikin, että jokainen saisi valita oman seurakuntansa, asuipa missä vaan.

– Se ei syrjisi silti muualle muuttajia, koska kaikille sillä ei ole merkitystä, mihin kuuluu ja he voivat edelleen vaihtaa seurakuntaa. Itse haluaisin osoittaa tukeni omalle kotiseurakunnalleni, koska olen siellä toiminut ja vaikuttanut.