Kolumni: Käsillä rakkauden kesä -22

Sulhanen katsoo minua suoraan silmiin, ja vihdoin hän sanoo sen: ”Tahdon”. 

Hetkinen, olenko minä menossa naimisiin? Ei sittenkään, onhan tuossa tuo morsian vieressä.

Minulla on toimituskansio kädessäni ja liturgista väriä ylläni. Olen vihkimässä pariskuntaa avioliittoon, niin kuin kalenterini mukaan oli tarkoituskin. Minusta olisi kyllä ihan luontevaa katsoa tulevaa aviopuolisoa, kun ilmoittaa tahtovansa. Toisaalta saa kai sitä kysyjällekin vastata.

On se vain jännittävä hetki, kun astellaan alttarille. Niin jännittävä, että jalkoja tärisyttää ja muistikin menee.

Niin oli itsellänikin, kohta seitsemän vuotta sitten. En muista enää papin puheesta mitään, paitsi että jotakin se sanoi Paavalista, oma isäni, kun meidät vihki.

Ikimuistoinen päivä, muistinmenetyksestä huolimatta.

On vihkiminen välillä jännittävää papillekin, varsinkin kesäkauden alussa, kun askelmerkit täytyy palauttaa mieleen.

Monta asiaa pyörii mielessä jo sakastin puolella: Onko todistajien nimet paperissa? Kenellä on sormus? Lukeeko kaaso Korinttilaiskirjeestä vai pitikö minun? Saapuvatko alttarille varmasti ne Piia ja Petri, joiden nimet olen raapustanut muistilappuuni? Entä jos en tunnista heitä meikeissänsä?

Ja voi niitä nimiä! Viritän keskittymiseni aina äärimmilleen, kun kysyn tahdon-kysymykset. Pelkään, että minulle käy niin kuin Rowan Atkinsonin esittämälle pappiskokelaalle Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvassa. että kieli menee solmuun ja kutsun puolisoita toistensa nimillä, tai edellisen vihkiparin nimillä.

Vaan unohdetaanpa uhkakuvat. Vihkiminen on sentään ainutlaatuisen herkkä hetki. Kaksi ihmistä tunnustaa rakkautensa Jumalan läsnäolossa ja läheisten niiskuttaessa. 

Tämänkin vuoksi ajoittaiset ehdotukset luopua kirkon vihkioikeudesta paikoillaan polkevan avioliittokeskustelun vuoksi kuulostavat erikoisilta. Ei kannata lasta heittää pesuveden mukana. Mutta jos pesuvesi tuoksahtaa ummehtuneelta, sen voi vaihtaa. 

Kunhan pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus.