Kolumni: Edessä iso muutos

Olen syntynyt maalla, pienessä kaupungissa, seitsemän lehmän maitotilalla 1970-luvulla. Aikana, jolloin
maatalous oli vielä tärkeä elinkeino Suomessa.

Jostain syystä kaikista lapsista juuri minä kasvoin kiinni peltoon, turpeisen jokiveden hajuun, keväiseen kuovien huutoon ja multaisiin käsiin.

Nuorena janosin kuitenkin kokemuksia ja muutin pois asuakseni isoissa keskuksissa ja ulkomailla. Kaikesta huolimatta kaipuu säilyi ja luulenpa, että aika taisi kullata muistot.

Muutama vuosi sitten sain mahdollisuuden muuttaa takaisin ”kotiin”, lapsuuden maisemiin ja tuoksuihin.

Seuraavaksi olen ryhtymässä hulluakin hullumpaan, luomuviljelijäksi.

Minussa on säilynyt läpi kaikkien näiden vuosien jonkinlainen viherpeukalon poikanen, mutta aiemmin minulle on riittänyt tomaattien ja kukkien kasvattaminen. Nyt olen ryhtymässä hankkeeseen, jossa pitäisi selvitä useammasta hehtaarista peltoa.

Järki väittää, että ei kai kukaan täydessä terässä oleva ihminen ala maata viljelemään ja kuvittele vielä elävänsä sillä. Tunne sanoo, että tämä on juuri sitä mitä pitääkin tehdä: pitää huolta esivanhempieni maasta ja tuottaa ruokaa, jonka voi puhtaalla omallatunnolla myydä.

Ainoa järjellinen selitys tälle kaikelle täytyy olla juurissa. Ne pitävät meitä kiinni pellossa ja mullassa. Kaikki ruokamme on kasvanut sieltä tähän asti ja kasvaa tulevaisuudessakin.

Mummoni äiti ja isä löysivät kotinsa näiltä seuduilta ja sen jälkeen peltoja ovat viljelleet mummo ja pappa sekä äiti ja isä. Nyt on minun vuoroni kantaa vastuuta kovalla työllä raivatuista pelloista.

Tulevaisuus pelottaa, työn määrä vaikuttaa valtavalta. Kokemustakin on kovin vähän, mutta oppia saa onneksi koulun penkiltä. Käsillä oleva aika vahvistaa käsitystäni siitä, että on tärkeää pitää hyvää huolta maasta, joka on meille annettu hoidettavaksi.

Kirjoittaja on Limingan seurakunnan diakonissa ja tuleva luomuviljelijä.