Kolumni | Päivi Liiti: Haluan puhua kuolemasta

Isomummon arkku avattiin Ratasvuoman kylässä, kotitalon pihalla. Me lapset kurkistelimme arkkuun ja kummastelimme itkuisia aikuisia.
Sen jälkeen aiheesta nimeltä kuolema onkin ollut taukoa. Olen surrut ja surusta on keskusteltu sekä työssä että vapaalla, kyllä. Olen katsellut arkkuja, jonkin niistä valinnutkin. Myös taivasta olen ajatellut ja siitä puhunut, mutta oma kuolevaisuuteni pysyi etäällä, kunnes täytin neljäkymmentä.

Suomalaisessa elämänmenossa pelottava, surullinen, epäreilu ja toisaalta joskus helpotuksenkin tuova kuolema on on puettu kiinalaisvalmisteiseen luurankoasuun tai henkilöity nopeasti kuolinpaikalta lähtöpaikalle siirtyvään tietokonepelin hahmoon.

Metallibändin keikalla kuolemalla on ääni: se on örinälaulua ja rintalastan läpi kulkevaa jyrinää, yhtä aikaa rikki repivää ja kärsimyksestä vapauttavaa. Fantasia- ja jännityskirjallisuuskin kuljettavat kuolemaa mukanaan kuin akkua, jota ilman juoni katkeaa. Kun halloweeniin, sotapeleihin, kirjallisuuteen ja raskaaseen musiikkiin liittää vielä pyhäinpäivän illan tuhannet kynttilät ja kuolemansairaan julkisuuden henkilön iltapäivälehden verkkosivuilla, on hankala teema siistissä paketissa.

Missä rajallisuutensa ymmärtävä keski-ikäinen voi pohtia kuolemaa ja kuolemista? Onko jossain paikka, jossa voi tunnustaa, että oma kuolema pelottaa vietävästi?

Mutta missä rajallisuutensa ymmärtävä keski-ikäinen sitten voi pohtia kuolemaa ja kuolemista? Onko jossain paikka, jossa voi tunnustaa, että oma kuolema pelottaa vietävästi? Missä saa sanoa, ettei elämänkatsomus pyyhi pois kuoleman olemassaolon tuomaa eksistentiaalista kärsimystä? Missä voi ensin tutustua vihollisista viimeiseen, ennen kuin lääkkeeksi tarjotaan karnevaalia, kuolemansyytutkintaa tai taivastoivoa?

Suomalainen hautauskulttuuri on muuttumassa. Jos me kirkossa haluamme olla relevantti ääni elämän rajallisuuden moninaisissa paneeleissa, on meidän otettava kuolema jälleen osaksi elämää. Jos me emme sitä tee, joku muu sen kyllä tekee.

Kun kuolemasta keskustelevat lääkäri ja pappi, kristitty ja buddhalainen, nuori ja vanha, sairas ja terve, lupaan olla paikalla. Vasta kun kuolema saa olla sitä mitä se on, syntyy toivolle tilaus.