Kolumni | Riitta Hirvonen: Jotakin mukaan, jotakin unohduksiin

Kun pitkä työura seurakuntalehden toimittajana alkaa olla lomia ja loppuvihellystä vailla, herää kiinnostus katsoa hetken aikaa taaksepäin: mitä siellä on sellaista, mitä mielelläni kannan eläkepäiviini ja mitä en halua enää myöhemmin muistella.

Muistikuvat kulkevat moniin kokemuksiin, mutta otan tähän tekstiin yhden maininnan kummastakin laarista.

Kun aloitin 1990-luvun alkupuolella Rauhan Tervehdyksessä, kirkolliskokouksen naispappeuspäätöksestä oli kulunut jo useampi vuosi. Seurakunnan arki ei ollut ongelmatonta, sillä osa papeista kieltäytyi alttariyhteistyöstä pappisnaisten kanssa.

Kirjoitin aiheesta useita juttuja.

Monet pappisvihkimyksen ottaneet naiset kokivat tuolloin rajua torjuntaa, mutta oliko silloin mielissä myös toive siitä, että aika tekee tehtävänsä ja naisten tie alttarille tasoittuu.
Toki sen ymmärrettiin olevan tuskallisen hidasta. Mutta mitä ihmettä: viime aikoina, yli 30 vuotta myöhemmin, olen jälleen kirjoittanut vastustuksesta, joka kohdistuu naispuolisiin pappeihin.

Itse en ole kaikkina näinä vuosikymmeninä kuullut tai lukenut yhtään sellaista perustelua, joka olisi vakuuttanut minut siitä, että sukupuoli on olennainen asia pappeudessa. Ja aika paljon olen asiaan joutunut perehtymään.

Näen naispappeuden torjujien joukossa sellaista ehdottomuutta, johon en muuten elämässäni törmää. Se saa minut kääntämään kirkossa katseeni toisaalle, ja siellä näenkin jo aivan toisenlaista asennetta.

Seurakunnissa on paljon avaramielisyyttä, ymmärrystä sille, että katsomuksia ja hengellisyyttä on monenlaista, ja viisas ei mittelöi niiden paremmuudesta.

Viisas kysyy rauhassa perusteluja ajattelulle, joka poikkeaa omasta. Tämä onnistuu, kun tullaan yhteen eikä ryhdytä kokoontumaan vain samanmielisten joukoissa.

Kirkot ovat kansainvälisiä ja niiden yhteinen rukous – viime aikoina rauhan puolesta – on koskettanut minua monien työtehtävien yhteydessä.

Kun rukoilin irakilaisten turvapaikanhakijoiden kanssa Isä meidän -rukousta, ajattelin lapsenmielisesti, että tästä Jumala tykkää.

Toivon, että eläkkeelläkin pääsen sellaisten kokemusten äärelle, jossa puhaltavat hyvät tuulet, avara ajattelu, vieraanvaraisuuden suloisuus sekä nöyryys sen edessä, että saatamme olla koko luomakunta täällä maapallolla Jumalan armon varassa.

Kirjoittaja on Rauhan Tervehdyksen toimittaja, seurakuntamestari ja kesäkuussa jo eläkeläinen