Kolumni | Vallankumouksellinen yhteisvastuu

Pyrkikää tekemään hyvää. Se oli mottona puuhaihmisillä, kun he 76 vuotta sitten päättivät järjestää kirkon oman hyväntekeväisyyskeräyksen ja nimesivät sen Yhteisvastuukeräykseksi.

Kuinka hieno nimi! Kuinka vallankumouksellinen idea!

Keräyksen ajatuksena oli auttaa yhdessä koko kansakuntana heikoimmassa asemassa olevia: köyhiä perheitä, työttömäksi joutuneita, asunnottomia ja leskiä.

Niin tehtiin, eikä idea ole vanhentunut näiden vuosien aikana. Yhä edelleen vähävaraiset perheet, nuoret ja ikäihmiset tarvitsevat tukea, myös taloudellista apua.

Kirkon keräyksestä tekee vallankumouksellisen se, että siinä herätellään meidän jokaisen vastuuta lähimmäisestä niin kotimaassa kuin kauempanakin.

Kirkon keräyksestä tekee vallankumouksellisen se, että siinä herätellään meidän jokaisen vastuuta lähimmäisestä niin kotimaassa kuin kauempanakin. Yhteisvastuu merkitsee sitä, ettei katsota syntyperää eikä vakaumusta, vaan autetaan kaikesta huolimatta. Se on lähimmäisenrakkauden perusta ja pointti.

Yhteisvastuullisuudesta on tullut yhä tärkeämpää näinä aikoina, kun jokainen elää omassa kuplassaan, omien tarpeidensa keskellä. Näinä aikoina, kun yhteiskunnan turvaverkoissa on ammottavat aukot, ja yhä useampi putoaa pohjalle.

Tänä vuonna keräyksellä on epäilemättä jokaisen tärkeäksi kokema kohderyhmä. Tavoitteena on auttaa niitä ikäihmisiä, jotka sinnittelevät kotona ja tarvitsevat siihen monenlaista apua. Osa keräyksen tuotosta osoitetaan katastrofialueille Kirkon Ulkomaanavun kautta.

Aina keräyksen kohde ei ole ollut helposti hyväksyttävä. Aavistelenpa, että tuotto on jäänyt odotettua pienemmäksi, kun kohteena on ollut asunnottomien, päihderiippuvaisten tai vankilasta vapautuvien auttaminen.

Kärsimyksen laatuakin voidaan siis arvottaa. Toisen hätä tuntuu olevan hyväksytympää kuin toisen.

Yhteisvastuukeräyksen lisäksi toinen hieno auttamisen tapa kirkossa on joka sunnuntai kerättävä kolehti.

Yhteisvastuukeräyksen lisäksi toinen hieno auttamisen tapa kirkossa on joka sunnuntai kerättävä kolehti. Sekin haastaa meitä lähimmäisenrakkauteen, jakamaan omastamme.

Tällä hetkellä tuen tarvitsijoiden määrä kasvaa, ja esimerkiksi yhä useampi lapsiperhe elää köyhyysrajan alapuolella. Siksi kirkon olisikin aika julistaa poikkeustila ja kerätä kolehtia joka sunnuntai oman seurakunnan diakoniatyön tarpeisiin. Siellä tiedetään ihmisen hätä.

Arvaan kuitenkin, että tämän yhteisvastuullisuuden esteenä on kirkon järjestys ja maan tapa. Nopeaan reagoimiseen tarvittaisiin jälleen vallankumouksellisesti ajattelevia ja toimivia puuhaihmisiä.

Kolumnisti omin sanoin

Olen työelämän taakse joitakin aikoja sitten jättänyt oululainen, jolla on nyt aikaa nauttia kirjoista, käsitöiden tekemisestä, hiljaisuudesta, luonnon moninaisuudesta ja kauneudesta.